Olen viime päivinä uppoutunut mäyräkoiran sielunelämään, eikä loppua näy.
Tarjoilin potilaalle vatsan voiteeksi piimää kupista. Koira tuhahti ja meni pois. Minä perässä 10 millin muoviruiskun kanssa (10 ruiskullista pursuilevaa, tahrivaa piimää on jo desi nestettä, joka taas ei ole puoltakaan mäyräkoiran päivän tarpeesta...)
"Hoitomyöntyväiselle" koiralle on helppo tuutata piimää poskihampaiden välistä suuhun. Kesken "hoidon" häntä alkoi heilua, ja kun ruisku oli tyhjä, Arttu meni kupille hotkimaan lopun piimän!
Sama toistui illalla vielä uudelleen. Kuka täällä huijaa ja ketä. Ja miksi?
En ymmärrä edes mäyräkoiran tapaa sairastaa. Ensin se nukkuu tyynyllään emännän jalkojen juuressa, pari fleece-peittoa varmuuden vuoksi päällä. Edes emännän kulkeminen asunnossa ei saa koiraa jalkeille. Tekisi mieli kokeilla, onko otsa kuuma, hengittääkö se, lyökö sydän...
Lähdin iltapäivällä lenkille, ja koira oli enemmän kuin valmis mukaan. Fleece päälle ja metsäautotielle. Päästin sen vapaaksi, ja sekunnissa se oli jo ampaissut menemään. Tätäkö se oli vatsanväänteisenä odottanut, villiä vapautta, poukkoilevaa kiitoa ja tilaisuutta nostaa jalkaa missä ja mihin vain. Miten ne kääntyilevät suolet tuossa menossa pysyvät mukana...
Autotien loppupäässä saavutin koiran, joka mutkitteli (ei sallittua hihnassa) sydämensä kyllyydestä tietä pitkin puolelta toiselle. Jäin odottamaan, kun koiraa kiinnosti joku tien penkan umpihangessa. Jonkun jalanjäljet, koiran ulkoiluttaja oli poikennut pitkävartisin saappain metsään. Arttu myös...
Odottelin piinallisen vartin, huhuilin, kahlasin vähän matkaa jyrkkää rinnettä alas tieltä, palasin, huhuilin... Tarkistin ojan ylityskohdassa, ettei mäyräkoira sittenkin ole hupsahtanut ojan päälle taipuneiden oksien välistä alas syvyyteen. Kävin metsäpolulla uudelleen, luurasin nenä maassa, jatkuuko tassunjäljet eteenpäin, vai onko se kiertänyt takaisin, tai hukkunut lumeen tai jotain muuta yliluonnollista...
Paniikki. Mielikuvat tulevasta illasta, ulkona hämärsi jo, kauhukuvat koirasta yksin itkemässä kun emännän on mentävä ennen pitkää kotiin.
Yhtäkkiä se oli taas siinä! Nuuski muina miehinä polun reunoja, ei ollut erityisen ilahtunut itselleen itsestään selvästä jälleennäkemisestä. Mutta ei järin harmistunut hihnastakaan, jonka kiinnitin ihan vaan varmuuden vuoksi...
Nyt potilas on taas potilas. Ulkofleecen risaiset lahkeet kuivuu eteisen naulakossa kuin loppuun ajetut pyjaman housut. Potilas nukkuu sohvallaan, yhden täkin, yhden fleecen ja yhden karvapeiton alla... Poistuin äsken sohvalta hiljaa, että mahdollinen metsästysuni saa jatkua. Koira ei tullut perässä... vatsatauti siis jatkuu, vaikka diagnoosin tekeminen on vähintään ristiriitaista.
Mä nyt niin näen tämän koko episodin sieluni silmillä, kun Artun päässä takoo yksi ajatus: "Hallelujaa, vapaus koitti!" ja sitten on paineltu menemään korvat kahtena viivana pään takana :) Mutta voi toista...kylläpä se ottaa koville tuo tauti! Toivottavasti teillä ei ole ollut risainen tämä viime yö, vaan olette molemmat saaneet lepoa ja unta!
VastaaPoistaNo onneksi Arttu sentään löytyi. Meillä ei enää "riskeerata" päästämällä Ossia irti kun täällä on metsissä paljon kauriita ja peuroja sekä jäniksiä ja kettuja. Hirviäkin löytyy ja aika monesta elävästä tuo Ossi saa hepulit ja sitten mennään niin että hippulat vinkuvat. Tosin nyt voi tuo hanki hidastaa. Silloin kun olin vielä kunnossa taisi olla vappu 2005 Ossilta katkesi fleksi ja menin sen perässä metsässä juosten kilometritolkulla kuunnellen mistäpäin haukku kuuluu ja sain Ossin loppujen lopuksi kiinni aika lähipelloiltamme 8 metriä fleksinarua perässä. Oli lähdössä kakkoskierrokselle kauriin perään. Kauriit ja peurat tekevät kuulemma aika "ympyriäisiä" lenkkejä. Peurat tosin saattavat juosta kymmenenkin km. Tuota episodia ennenkään Ossia ei laskettu vapaaksi vaan se karkasi. Pienenä noin vuoden vanhana sen saattoi laskea irti - ei enää. Riistavietti on 100-kertainen verrattuna haluun tulla käskystä luo. Opetin Ossia jopa pillille nuorempana mutta sekään ei toimi enää. Harjoituksen puutetta - ehkä.
VastaaPoistaHyvä että Arttu on vähän tottelevampi kuin meidän jukuripää. Mutta, mutta. Mäyriksellä on kyllä ne omat metsäviettinsä siellä jossain pohjalla että minun mielestä on pikkuisen riskaabelia pitää sitä irti. No tämä on vaan minun mielipide. Voihan se olla että jollakin on sellainen satukoira jota nimitetään tottelevaiseksi mäyräkoiraksi:) Toivottavasti ARtun vatsa alkaa olla kunnossa!!
Terveiset Ossi ja Marja-Leena
Kyllä mielikuva pitää paikkansa, riemu on rajaton, kun koira päästää itsensä irti ;))
VastaaPoistaHyvin on nukuttu, vatsa toimii, mutta ei liian usein :) Kaurapuuro-kanaliemi alko tökkimään koiralla, joten taitaa olla aika siirtyä vahvempiin ruokiin. Kanan kautta totutellen takaisin sikanautaan...
Meidän "metsä" on ehkä vähän pienempi kuin Ossin hirviapajat... Kyllä siellä ihan aikaa kulumaan saa, kun läpi kahlaa, mutta en tiedä liikkuuko täällä pupua suurempaa otusta. En ole ihan varma Artusta, onko kovin riistaviettinen. Puput saa sen sekaisin, jos ihan tuoreet jäljet tai elävä otus on edessä, mutta muuten on sen verran laiska kahlaamaan umpihangessa, että en usko metsäviettien miestä vievän. Ennemmin samalla polulla kulkenut narttu...
Mihinkään satukoiriin ei mäykyissä enää usko, ne ovat luupäitä jokainen, toiset vaan näyttelee miellyttävämpää tiettyyn rajaan asti ;)))
Mutta tämän päivän jutuista tehtävä taas postaus, oli sen verran mukavia kokemuksia :)
Vastavierailulla Artun blogissa, oi voi, jo toinen mäyris, jonka blogia alan seuraamaan! Ihan melkein samannäköisetkin, veljekset kuin ilvekset.
VastaaPoistaHieno blogi, ja kiva minunkin on avartaa vähän maailmaani...
Retkihän oli kuin suoraan dekkarista. Ensinnäkin sanat mäyräkoira ja irti jo saavat minut vapisemaan. Onneksi tarinalla oli onnellinen loppu.
VastaaPoistaKoiran vatsataudissa kannattaa antaa lihaliemeen keitettyä riisiä ja sitäkin vain vähän. Päivän / parin paasto olisi vissiin sitä parhainta lääkettä tautiin.