torstai 27. tammikuuta 2011

Kaksi vuotta


Syntymäpäiväänsä viettää perjantaina sohvan valtias, hänen korkeutensa, nakkipötköjen parhaimmistoa oleva Von Arthur :)
Kuvitellut juhlat ja kakut jäävät tällä kertaa järjestämättä, mutta vietämme sen edestä laatuaikaa, massu täynnä herkullista kanaa. Ohjelmaa täynnä oleva viikko ei inspiroinut kekkereitä järjestämään. Vaikka viime vuonna hauskaa olikin, koirakaverin kanssa kakkua mutustellen.

Meneekö aika mäyräkoiran kanssa jotenkin nopeammin kuin muuten!

Juhlakuvana menköön viime kesäinen ilon irtiotto meren rannalla.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Jalkavaivainen juoksija...

Mäyräkoira on kaikki tai ei mitään. Vakavasti otettava tai sitten pistetään ihan leikiks.

Arttu on muutaman kerran yllättävissä tilanteissa vingahtanu, kun käsittelen sitä. Eilen valkeni syy, kun puin iltalenkille lahkeellista pukua. Vasen takajalka ei mennyt heti lahkeeseen, ja siitä tuli kovempi älähdys. Lenkki meni hyvin, ja sen jälkeen juostiin sisällä pallojen ja lelujen kanssa ihan hulluna ennen iltasapuskaa :)

Vähän aikaa loikoiltiin sohvalla, luin lehtiä Arttu söi luuta. Tuntui kovin rauhalliselta... Kun se hyppäsi lattialle, jäikin siihen makoilemaan. Kun houkuttelin liikkeelle, se jäi oikein funtsimaan miten takajalkansa asettaisi, yritti kävellä, peruutti, ja otti spurtin että pääsi eteenpäin... Petille meni nukkumaan iltapissan jälkeen aika apea koira. Yöllä ei rampattu, aamulla ei ollut kiirettä nousta syömään eikä pissalle... mutta askel nousi ihan normaalisti.

Ottiko se kaiken saamansa huomion, kun juttelin sille siinä matolla hetken aikaa, kokeilin jalkaa ja kehotin liikkumaan...

Toisaalta ne vinkaisut on olleet kyllä aitoja. Aina yllättäviä, kun en ole tajunnut, mitä edes tapahtui ennen kuin puvun kanssa kohdistin jalkaan.

Koskahan tuota kehtaa kysyä lääkäriltä. Vika on. Vika ei ole. Mäyräkoiran kaikki tai ei mitään -oireyhtymä säilyy :)

lauantai 22. tammikuuta 2011

Raportti koiralaumasta

Ilta ja yö sujui hyvin. Saimi ikävöi oikeutetusti hiukan aikaa, katseli kaihoisasti ulko-ovelle, ja kuunteli kaikki lämpöpumpun resonanssit uusina ääninä. Arttu huolehti viihdepuolesta, ja tempasi tytön mukaan huvitusten pyörteisiin luun ja pallon kanssa. Pikkukoirat tulivat välillä huilaamaan jalkojeni päälle, ja Saimi rentoutui, kissamaiseksi omaksi itsekseen.

Levitetty vuodesohva olkkarissa on ollut emännän (lauman Johtajan) hallintakeskus. Koirien pääsystä tähän saarekkeeseen ei keskusteltu turhan montaa kertaa. Asia on nyt selvä. Koirillekin. Vuodesohvan alla on Saimin korkuinen +5cm tila, johon Arttukin nuoren miehen innolla on ähisten runnonut itsensä paremmin yltääkseen ihanaan vieraaseen... Näin kävi kyllä vasta kun Saimi halusi rauhassa päikkäreille, ja innokas nuorimies halusi "keskustella" turhan paljon ennen nukahtamista...

Yöhön palataksemme. Kakarat sammuivat puoli yhdentoista maissa, omille peteilleen, joista Saimin oli taas hiukan lähempänä emäntää, turvallisuuden tunteen vuoksi. Arttu, karski mies nukkui uudessa kevythäkissään. Puolen yön maissa käytiin takapihalla Artun lapioiduilla lumipoluilla vielä pisulla, varmuuden vuoksi.

Heräsin viideltä. Illalla ei kannattaisi juoda kenenkään liikaa. Minä ja Saimi lotkotimme vettä desikaupalla, mutta onneksi Saimin levottomuus herätti toimenpiteisiin... Takapihalla kävivät molemmat koirat, vuorotellen. Jonka jälkeen kaivautuminen syvälle petiin, ja syvä uni.

Heräsin aamupäivällä hiljaisuuteen. Artun iso pää paljasti sen olevan Saimin petillä. Kurkin sohvan alle, ja Artun omaan petiin, mutta Saimin pää pomppasi esiin - Artun kainalosta.

Päivällä tehtiin lenkki metsäautotielle. Tulimme maa-ainesten kaatopaikalle, jonka multa- ja risukasat lumi on peittänyt pehmeillä kummuilla.
Heittelin koirille lumipalloja hankeen, ja vapaaksi päässeet kaverit lensivät paikasta toiseen elämän ilosta nauttien.

Kunnes lähimmästä lumikummusta kuului ääni. Ihan varmasti! Jos olis ollut kesä, kirjoittaisin nyt, että "iso rupisammakko oli piiloutunut varmaan risujen joukkoon, ja kurnutti niin kovaa, että lähdin inhoten pois. En voi sietää sammakoita..."

Mutta, mutta... nyt on talvi ja sammakko on vaihtolämpöinen. Ääni ei siis voinut olla kurnutusta, sen täytyi olla murinaa. Tarkemmin kuunneltuna melkein kuin kuorsausta. Ei kuitenkaan ihmisen...

Otin Saimin hihnaan ja lähdin pinkomaan kauempana kirmailevan Artun perässä pois paikalta taakseni vilkuillen. Jos kumpu liikahtaa, tai sen kyljestä lumi lohkeaa, ja karhu avaa unestaan häirittynä lumisen oven, en tiedä yhtään mitä kuuluu tehdä...

Hangesta tielle palattuamme jäin hengähtämään. Samassa ääni kuului taas. Katsoin silmät pyöreinä ympärilleni, onko täällä karhujen talvisäilö, vai mitä tämä on.

Mopoilijat ja mönkijäkuskit eivät lumessa kaasutellessaan osaa arvata, minkälaisena ääni kantautuu metsässä lumisten kumpujen yli.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Viikonloppu alkoi

Tältäkö normaalissa koiraperheessä tuntuu...

Töistä on tultu, ruoka syöty, Saimi on haettu lenkillä meille ja koirat viihtyvät, keksivät tekemistä keskenään. Artusta löytyy niin mahdoton määrä uusia ääniä, asentoja, temppuja, etten malttaisi olla tuijottamatta koko ajan karvakuonojen touhuja. Sillä hetkellä huomio herpaantui kun Saimi söi pahvia ja oksensi sen mukana vähäisen ruokahalunsa kokoisen aterian...

Koirat tasoittavat toisiaan, riehuttavat toisiaan, matkivat ja opettavatkin toisilleen koko ajan uutta.

Kameraa kaivattaisiin:
-Arttu menee kierteellä selälleen, tarkoituksena joko hämätä Saimilta luu pois tai saada kuononsa kierosti tytön mahan alle
-muutaman sentin kokoista pahvinpalaa vedetään niin, että molemmat koirat pitävät siitä etuhampailla kiinni, kuonot vastakkain, tarkasti keskittyen

Toin töitä kotiin, niiden jatkaminenkaan ei stressaa. Täällä on elämää, mutta samalla olemisen rauha. Koiran intensiivinen odotus ja jankuttaminen ei kohdistu minuun.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Tyttö kävi kylässä

Koirat on mahtavia persoonia. Jokainen erilainen, oman luonteensa ja sukupuolensa perusteella Yksilö.

Saimi tuli kylään, hiukan niin kun tutustumaan taas paikkoihin viikonlopun yökyläilyä ajatellen. Juoksu verotti paljon tapaamisia Artun kanssa. Saimi tarvitsee joskus tottumista uusiin ihmisiin ja paikkoihin. Ajattelin että pitkän tauon jälkeen pehmeä lasku viikonloppuvisiittiin on kotona viihtyvälle koiratytölle mukavampi.

Jos inhimillistäen kuvaa koiria tänä iltana, Arttu oli kuin teinipoika, jonka kaveri tuli kylään. Se tohotti edes takaisin, kantoi Saimille nähtäväksi luuta ja palloa ja joskus melkein ei mitään, kunhan heilui koko ajan tytön edessä siihen malliin, että odotin sen heittävän lippiksen ja repun eteisen nurkkaan, avaavan suunsa ja sanovan "mennääks pelaamaan pleikkarilla, kato täs on mun uus lennokki, otaksää kokista mää ainaki otan..."

Saimi sipsutteli sirona kuin tyttö, joka on tullut kylään ;) Se tuli keittiöön, jossa yritin raivata toissa yön jälkiä (ks. aiempi postaus...). Uteliaana, mutta tyttömäisesti se kurkisteli vähän joka paikkaan, näsähti Artulle turhasta pepun haistelusta ja nappasi nokka pystyssä luun itselleen. Kun istahdin, se tuli kiehnäämään kuin kissa, ja istui syliin kuten pikkutytöt tekee, nätisti ja hiljaa :)

Jossain vaiheessa Arttu katosi. Etsin joka huoneen, kylppärin, saunan, pöyhin sängystä peitot... Lattian rajasta se löytyi, nojatuolin alta mököttämästä. Ihmettelin, eikö enää leikit kaverin kanssa kiinnosta. Sitten huomasin, että koirille antamani puruluut oli molemmat Saimilla. Toinen tiukasti rintakehän alla, toinen suussa purtavana. Leiki siinä sitten...

tiistai 18. tammikuuta 2011

Ruuan tainnuttamat

Yö meni ruokaa paistellessa...

Tarkoitus oli illalla kypsentää kananjalat ja kasvikset emännälle ja tehdä pikaisesti pari vuokaa Yrjölän puuroa koiralle.

Kana kypsyi uunissa ja puuro kiehui levyllä. Kun puuro oli valmista, joku hajamielinen käänsi uunin pois päältä ja jätti keittoleyvn neloselle... Ajastin pirahti tunnin päästä merkiksi, että kanat ulos ja kasvikset tilalle. Emäntä ihmetteli uunista tulevaa, kovin vaisua, ei niin herkullista tuoksua...

Tyhjä levy pois päältä, uuni päälle, kanat takaisin lämmittelemään. Jatkoin Yrjölän puuron ainesten silppuamista. Monitoimikone ei suostunut muhentamaan liian suuria porkkanan- ja kukkakaalin palasia eikä possun sydämestä leikattuja kappaleita. Kello kävi puolta yötä, keittiön siisteystaso alkoi laskea, verenpaine nousta. Otin toisen tehosekoittimen avuksi, leikkelin kappaleita pienemmiksi yhä ahtaammaksi käyneen työtason kulmalla ja otin tehosekoittimella kierroksia enemmän kuin ylikuumenemisen vaara sallii.

Kun kanat saatiin ulos uunista, kullanruskean rapea kuori vakuutti, että kypsennys oli onnistunut. Yrjölän puuro tipahteli jo vartin kuluttua liian täysinäisten alumiinivuokien reunan yli uunin pohjalle, ja sai aikaan käryn, joka muistutti lähinnä grillatessa hiiltyneitä lihapaloja...

Viimeisenä eksoottiset kasvikset, joille ei käynyt mitään haaveria. Jos ei sitä lasketa, etteivät mahtuneet ensimmäiseen vuokaan, jonka olin jo voidellut, piti ottaa toinen, isompi...

Aamulla sammutin liesituulettimen, ja houkuttelin väsyneen koiran syömään annoksensa Yrjölän puuroa. Enemmän teki mieli painua pehkuihin, unohtaa tiskipöydällä oleva kaaos.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Nyansseja

-Koira oli eilen illalla olosuhteisiin nähden rauhallinen (liki 9 tuntia yksin kotona oltuaan, pieni aamulenkki ennen sitä...)

-Koira käyttäytyi illalla kylässäkin hyvin, lopetti "mennään-jo-kotiin" -tuijotuksenkin heti käskystä, ei yrittänyt astua talon koiraa, antoi sen nukkua nokosensa ja lepäili itsekin lattialla

-Koira jatkoi tänään aamupisun ja -palan jälkeen uniaan ihmisen polvitaipeessa puoleen päivään (ihminen siirtyi sängystä sohvalle, totesi että päätä särki eilen ja särki yhä. Sohvalla oli mukavampi herätä.)

-Koira siirtyi sohvan selkänojalle, kerälle kuin kissa, ja nukkui sikiunessa (siis silmät KIINNI, ei ihmisen päänsärkyä vahtien!)

-Metsälenkin lopputaipaleella koira sai kutsun siirtyä ihmisen taakse (ettei saavuttaisi polun päässä olevaa autotietä ennen ihmistä...) ja koira EI roikkunut kannoilla joka hetki ohitusmahdollisuutta odottaen ja kuonoaan ihmisen kantapäihin kolautellen, vaan nuuskutteli toimeliaana ja hyvin viihtyen 1-5 metriä ihmisen perässä

-Metsän jälkeen tieosuus kuljettiin niin hienosti hihnaa kiristämättä sivulla, että ihminen yritti päätä kääntämättä nähdä, onko koira hihnan päässä.

-Ihmisen pitkä puhelu(t) ei häirinnyt koiraa, joka meni sohvalle peittojan alle EIKÄ jäänyt päivystämään, koska puhelu loppuu, EIKÄ singonnut sen loputtua odottamaan omaa vuoroaan aktiviteettiemme laajasta kirjosta

-Koira rentoili sohvan peittojen alla selällään... EI lihakset värähdellen valmiina ottamaan vastaan jokaisen ärsykkeen, joka tässä hiljaiselon ja päänsäryn huushollissa ilmaantuu - jos ilmaantuu

-Koira tuli kutsusta mukavasti sohvalle viereen lepäämään. Istuin ja luin lehtiä, koira selkä vasten reittäni, kuikuili hiukan olkansa yli, hyristen melkein nautinnosat, kun rapsuttelin sitä. Ei tuijotusta, ei ylös-alas sohvalta hyppimistä, ei vaatimuksia

-Koira ei ole roikkunut ovella kertaakaan (paitsi päivällä rauhassa makoili eteisen matolla, kun näki että puen toppahousuja, mutta siirtyi heti pois, kun lähestyin eteistä, antoi tilaa pukea loput ulkovaatteet ja tuli vasta kutsusta itse puettavaksi
-Koira EI inissyt koko ajan sitä pukiessani
-Koira EI tullut ulos ennen kuin olin itse ulkona ovesta ja kutsuin
-Koira OHITTI kolme kertaa koiria, yhden kohdalla vain hiukan inisten, ei räyhyä eikä liiallista hinkua päästä nuuskimaan

Nämä kaikki on meillä ankarimpina emännänpäivystyspäivinä kaikki toisin. Enpä vieläkään hehkuta, miten tuohon on päästy, mutta olen varovaisen toiveikas löytymäisillään olevasta Boss-kyltistä pääni päällä. Toki voin senkin tittelin vielä pilata monin tavoin. Jättää asiat kesken tai viedä ne liian pitkälle. Unohtaa johdonmukaisuuden tai tehdä kaikesta pelkkää rutiinia. Mennä koiran asettamaan ansaan tai narrata itse itseäni. Kaikkea voi vielä sattua, mutta tässä me nyt mennään. Viskotaan lumipalloja umpihankeen, etsitään niitä ihan muualta, koira sekä emäntä ;)

Seuraava etappi on perjantai, jolloin Artun tyttöystävä tulee yökylään. Kameran laturi on syytä löytyä ennen sitä, pussauskuvia täällä ei ole vielä nähtykään...

lauantai 15. tammikuuta 2011

Unikytkin pohjassa

Kuulin Alfielta, että koirissa on rele. En tiedä asennetaanko se samalla kuin siru, vai onko se joillakin (roduilla) synnynnäinen. Se on voitu ehkä myös opettaa koiralle (noutajat ja paimenkoirat) mutta tuskin sitä myydään varaosana.

Luulen, että Artun rele reistaa pahasti. Ja usein. Jos asia on näin, emännän on turha varata aikaa hermojen lepuutuslomille tai toivoa, että joku ostaisi tai edes vuokraisi p-kärpäseksi ja taukoamatta tuijottavaksi muuttuneen, mäyräkoirana hankitun lemmikin. Onhan se nyt ihan normaalia, että koiria halutaan vuokrata perässä hiihtäviksi ja korvia hiveleviksi taustamusiikeiksi... onhan? Eikä se ole koiran vika, jos rele rassaa. Eikä takuu koske relettä, joten palautusoikeutta ei ole.

Nyt siis nukutaan taukoamatta, mutta jos rele huomenna napsahtaa asentoon "ärsytä-tuijota-seuraa-ramppaa-lakkaamatta" niin nappaan releen kainaloon ja täräytän lähimpään kodinkoneliikkeeseen. Pyydän vaihtamaan sellaiseen malliin, jossa on kytkin ulkoistettu emännän ohjattavaksi, eikä koira pysty itse vaikuttamaan asiaan.

Kiitos Affe, nyt tämäkin ongelma muuttui hallittavammaksi :)

perjantai 14. tammikuuta 2011

Uusi nukkumapaikka

Eilen illalla/yöllä, kun emäntä teki 50-vuotiskorttia (joka meni pilalle...), Arttu löysi uuden nukkumapaikan. Vaatehuoneen ovi oli raollaan, lattialla joku Artun monista fleece-peitoista. Lattialla on myös kasseja, joissa on askartelutarvikkeita, Artun keskeneräinen villapaita (arrggghhhh) ja muuta mukavaa. Koira tutki ensin kunkin kassin, nuuskutteli nenällä hauskasti, rapisteli reunoja pikkuisen, ja meni sitten peitolleen nukkumaan. Vaatimattomat 3 tuntia vierähti vaatehuoneen hämärässä, välillä kuului syvää unituhinaa, välillä kassien rapinaa, kun korjattiin nukkuma-asentoa paremmaksi.

Sitä ennen oli koira nukkunut riehumispäivänsä jälkeen pitkän yön, ollut eilen päivän yksin, nukkunut emännän kanssa sohvalla tirsat, sitten söi ja kävi lenkin, ja siitä lähtien vaatehuoneen unet. Puolen yön aikaan päästin pissalle takapihalle, jonka jälkeen Arttu meni sohvalle, nukkui aamuun, ja aamupalan ja pisun jälkeen meni takaisin sohvalle.

Esitinkö joskus kysymyksen, kenen koiralla on mielentiloja - ja sitten toisenlaisia mielentiloja... Tuo on nyt rento, käppäilee välillä kurkkaamaan missä olen, ottaa pienet rapsutukset ja menee takaisin (jopa eri huoneeseen) petilleen tai sohvalle.

Saa nähdä mikä on meininki, kun kotiudun illalla konserttireissulta, takana ensin tämä työpäivä, pikavisiitti kotona ennen lähtöä. No, ehkä opettelen olemaan stressaamatta, että mitä SITTEN, kun menen kotiin jne. Menen vaan. Sanon että morjes, ja koira vastaa että moro, moro, oliko kiva konsertti, osasiko pianisti läksynsä. Johon minä, että osasi, mutta kyllä me oltais se duetto paremmin vedetty. Johon koira, että samapa tuo, meillä on tuo sohva. On ollut muuten tarpeen tänäänkin, ja taidanpä tästä taas...

Pirrrrrrrrrrrrr... kuka herätti :///

PS: kortti meni pilalle, koska käytin leimakuvan kanssa uutta kultajauhetta, josta mulla ei ollut kokemusta. Jauhe ei kiinnittynyt kuumailmapuhaltimella kuten piti, ja suttasi lopulta muuten valmiin kortin kannen. Soitin tilaajalle, että marssi korttikauppaan, tämä verstas menee nukkumaan...

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Väsytystä ja voittoja

Kiitos kommenteistanne edelliseenkin, tuskastuneeseen postaukseen.

Arttu kävi purkamassa energiaa koirakavereilla ja löysi uuden tyttöystävän, jonka tarhan luokse tallasi oikein polun. Tyttökaverin juoksu oli jo päättynyt, mutta Artun nenää ei huijata... Paikalla oli muitakin koiria, ja pieni kissa, joka huvitti itseään läpsimällä koirien häntiä, hassun näköistä! Itsevarma kisu oli kiinnostava, mutta aika arasti Arttu yritti nuuhkia sitä.

Kotimatkalla harjoiteltiin autossa uuteen kevythäkkiin rauhoittumista. Koira on nukkunut siinä jo viikon verran kotona. Takapenkiltä häkistä kuuluva narina ja volina oli selvästi mua koettelevaa. Mutta ei hermostuttanut yhtään, kun koira oli näkymättömissä, ja äänestä kuuli että kauaa ei jaksa...

Aina kun narina yltyi, parkkeerasin kaupan pihaan (jolloin ääni taukosi, koska ulisija luuli pääsevänsä ulos) ja ilmoitin tutun asian: "Odota täällä." Kaupassa kävin pyörähtämässä, ja palasin hiljaiseen autoon. Ensimmäisellä kerralla tosin häkistä kuului niin kova hännän paukutus, että pelkäsin päällikankaiden puolesta ;)
Kolmannen kaupan jälkeen häkissä oli ihan hiljaista, kotipihaan asti. Sitten alko ininä. Joten käskin odottaa, kävin postilaatikolla ja palasin takaisin. Hiljaista ;D)))

Poikkesimme vielä koirapuistossakin. Vain sen verran, että sain kiskoa Artun pienen valkoisen uroksen niskasta irti, laittaa kylkiasentoon lumihankeen ja lähteä nolona pois heti, kun koira oli rauhallinen.

Olis pitänyt jäädä ja vähitellen hallitusti tutustuttaa koirat, mutta vieraan koiran mukana ollut lauma (4 ihmistä) ei tuntunut ihan niin yhteistyöhaluiselta. Pientä valkoista paijattiin sylissä, vaikka se oli mukana ärjymässä siinä kuin Arttukin... Ja oli myös aikuinen koira, ei kuulemma koskaan kelleen mitään pahaa tehny. Jep. Totta kai me ollaan kaiken pahan alku, ja juuri nyt piti tämänkin tapahtua.

Nämä mielipiteet hiveli korvaa, koirien kanssa työkseen olevan ihmisen sanomana:
-mäyräkoirista ei kannata odottaa tottelevaisuus-valioita... ainakaan kaikista
-Arttu on kuulemma siitä huolimatta ihan toko-voittaja-ainesta

maanantai 10. tammikuuta 2011

No höh

Rähinä ei mihinkään ole loppunut.
Ovella notkuminen ei varsinkaan ole unohtunut.
Ruuan kohtuuttoman usein pyytäminen on todellakin lisääntynyt.
Öisinkin kuuluva närkästynyt narina herättelee silloin tällöin.
Lenkille lähtiessä on koko pukeutumisen ajan haikea hinku-vinku.

Ainoastaan tuijottelu on muuttunut selin istuskeluun jalkojeni vieressä, jos olen työpöydän ääressä...

Mitä muita hermosäikeen lujuuskokeita mäyräkoira ehtii keksiä jo ennen kevättä...

Tarjolla on ollut herkullista ruokaa, sohvaoleilua, vapautta metsässä, koirakaveri...

Onko kukaan muu havainnut, että mäyräkoiralla napsahtaa erilaisia mielentiloja päälle, ihan tyhjästä! Kaikki on hyvin, emäntäkin rentoutuu, ja sitten taas PAM! Koira on kuin äärimmilleen jännitetty jousi odottamassa jotain, mutta mikään ei ole mitään. Huomioimattomuus ei tehoa (kun ei jaksa enää 3 tunnin jälkeen teeskennellä, ettei ole huomannut että koiran ainut ajatus on päästä lenkille, vaikka edellisestä oli aikaa reilu tunti, kun uuden lenkin vaatimus alkoi...)

Hiven risoo.

torstai 6. tammikuuta 2011

Cool Man!

Tupla-cool Arttu yllätti tänään!

1. Cool Man otti tyttöystävänsä mukaan pitkälle metsälenkille. Kohtaaminen oli kiinnostunut, myös peput haisteltiin, mutta sen jälkeen mentiin riti rinnan leikkisästi kuten ennen Saimin juoksuja. Ihanaa, koiria voi taas pitää samassa huoneessa ilman jatkuvaa piinaa, joka Artun taholta alkoi jo kauan ennen juoksujen huomaamista. Lajitoverin seurasta nautittiin todella paljon. Tosin tyttöystävä jätettiin kylmästi, kun Man lähti tutkimaan eilisen metsäpolun jälleen omin päin...

2. (Tämä on melkeinpä isompi juttu minulle kuin edellinen...) Cool Man ohitti tänään 5 urosta. EIKÄ RÄYHÄNNYT!!
Vaikeusastetta nosti se, että 3 noista uroksista rähisi Artulle, 2 todella pahasti! Kuukausia ollaan menty rähisten joka uroksen ohi, tuli vastakaikua tai ei. Itse ehkä aiheutin tuon reaktion pahenemise, kun kerran vastaantuleva koirakko (mies ja koira, eivät ihan peruslenkkeilijöitä...) saivat näinkin korrektin ihmisen ärähtämään. Siitä alkoi Artun puolustuspuheet, joka lenkillä. Olen ylpeä, mutta samalla harmissani. Vain koiranomistaja ymmärtää dilemman.

Mihin räyhääminen loppui???

A. Ennen joulua vastaan tuli mini-Arttu! Siis ihan saman värinen, aikuinen, mutta jotenkin "kutistettu" malli Artusta. Sille piti rähistä myös, vaikka toinen oli itse suloisuus, ja vain katseli hiljaa. Selätin Artun lumipenkkaan. (Juu, olen kamala).

B. Sohva. Yhteiset rentoutumishetket emännän jalkojen juuressa notkumisen sijaan.

C. Tiukasta remmikurista on hiukan löysätty... Tiukan ajan tuloksena saatiin sivulla kulkeminen aika hyväksi, mutta nyt mennään rennommin. Metsätiellä saa viipottaa, pyörätiellä kuljetaan siivosti, illan viimeinen pisulenkki on ylenpalttista nuuskuttelua varten, lyhyt ja ahkera jalannostoreissu.

D. Emäntä on ollut kauhean paljon kotona.

Pitääkö tosissaa harkita kotitoimiston perustamista, vai mistä tässä onkaan kyse. Mäyräkoira tietää, muttei kerro :)

PS: Cool Man meni sekaisin, kun lenkin jälkeen menin sohvalle KOIRAN käyttämään nurkkaan puhumaan puhelimessa! Se vinkui ja tärisi, katseli huolestuneena ja kokeili tassulla, olenko ihan tosissani. Tosin nöyrästi.
Siirryin toiseen päähän sohvaa, ja tosiaan, Hot Dog käpertyi välittömästä polvitaipeeseen nukkumaan!!

Olenkin odotellut sitä, kun koira alkaa terrorisoida sohvaa, kuten joissain ohjelmissa. Tämä ei nyt ollut ihan varmaan vielä sitä, mutta rutiinit on todella koirallakin. Ja sohva on ollut vasta pari viikkoa...

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Potilas pyjamassaan karkuteillä

Olen viime päivinä uppoutunut mäyräkoiran sielunelämään, eikä loppua näy.

Tarjoilin potilaalle vatsan voiteeksi piimää kupista. Koira tuhahti ja meni pois. Minä perässä 10 millin muoviruiskun kanssa (10 ruiskullista pursuilevaa, tahrivaa piimää on jo desi nestettä, joka taas ei ole puoltakaan mäyräkoiran päivän tarpeesta...)
"Hoitomyöntyväiselle" koiralle on helppo tuutata piimää poskihampaiden välistä suuhun. Kesken "hoidon" häntä alkoi heilua, ja kun ruisku oli tyhjä, Arttu meni kupille hotkimaan lopun piimän!
Sama toistui illalla vielä uudelleen. Kuka täällä huijaa ja ketä. Ja miksi?

En ymmärrä edes mäyräkoiran tapaa sairastaa. Ensin se nukkuu tyynyllään emännän jalkojen juuressa, pari fleece-peittoa varmuuden vuoksi päällä. Edes emännän kulkeminen asunnossa ei saa koiraa jalkeille. Tekisi mieli kokeilla, onko otsa kuuma, hengittääkö se, lyökö sydän...

Lähdin iltapäivällä lenkille, ja koira oli enemmän kuin valmis mukaan. Fleece päälle ja metsäautotielle. Päästin sen vapaaksi, ja sekunnissa se oli jo ampaissut menemään. Tätäkö se oli vatsanväänteisenä odottanut, villiä vapautta, poukkoilevaa kiitoa ja tilaisuutta nostaa jalkaa missä ja mihin vain. Miten ne kääntyilevät suolet tuossa menossa pysyvät mukana...

Autotien loppupäässä saavutin koiran, joka mutkitteli (ei sallittua hihnassa) sydämensä kyllyydestä tietä pitkin puolelta toiselle. Jäin odottamaan, kun koiraa kiinnosti joku tien penkan umpihangessa. Jonkun jalanjäljet, koiran ulkoiluttaja oli poikennut pitkävartisin saappain metsään. Arttu myös...

Odottelin piinallisen vartin, huhuilin, kahlasin vähän matkaa jyrkkää rinnettä alas tieltä, palasin, huhuilin... Tarkistin ojan ylityskohdassa, ettei mäyräkoira sittenkin ole hupsahtanut ojan päälle taipuneiden oksien välistä alas syvyyteen. Kävin metsäpolulla uudelleen, luurasin nenä maassa, jatkuuko tassunjäljet eteenpäin, vai onko se kiertänyt takaisin, tai hukkunut lumeen tai jotain muuta yliluonnollista...

Paniikki. Mielikuvat tulevasta illasta, ulkona hämärsi jo, kauhukuvat koirasta yksin itkemässä kun emännän on mentävä ennen pitkää kotiin.

Yhtäkkiä se oli taas siinä! Nuuski muina miehinä polun reunoja, ei ollut erityisen ilahtunut itselleen itsestään selvästä jälleennäkemisestä. Mutta ei järin harmistunut hihnastakaan, jonka kiinnitin ihan vaan varmuuden vuoksi...

Nyt potilas on taas potilas. Ulkofleecen risaiset lahkeet kuivuu eteisen naulakossa kuin loppuun ajetut pyjaman housut. Potilas nukkuu sohvallaan, yhden täkin, yhden fleecen ja yhden karvapeiton alla... Poistuin äsken sohvalta hiljaa, että mahdollinen metsästysuni saa jatkua. Koira ei tullut perässä... vatsatauti siis jatkuu, vaikka diagnoosin tekeminen on vähintään ristiriitaista.

Uneton koira

Eikä ollut mitään juonia tai kepposia kyseessä viime yönä, kun koira tanssi polkkaa sängyn vieressä ja ramppautti ihmistä neljästä alkaen takaovella. Maha meni koiralla sekaisin, ja tunnin välein on sitä tyhjennetty. Viimeksi tuli jo oksu, just ehdin tuikata suklaarasian kannen leuan alle...

Mäyräkoira on kipeä, jos:
-se nukkuu tyynyllään yöunien jälkeenkin
-se ylipäänsä nukkuu TYYNYLLÄ eikä sohvalla monen peiton keskellä
-se ei tuijota
-se ei vilkuile
-se ei katso ollenkaan!
-se vaan nukkuu

Voi pientä. Ylimääräinen vapaapäivä ihmiselle, mutta kurja loppiaisaatto koiralle.

PS: jos koiran maha on ollut vähän sekaisin, sille ei saisi antaa mega-illallista, kuten minä tein. Luulin, että oli jo kunnossa...

tiistai 4. tammikuuta 2011

Koira oppii, emäntä unohtaa

Mäyräkoira on yön aikana sulattanut paitsi tuhdin ilta-aterian, myös eilisen lenkin pääperiaatteet. Metsäautotiellä oli naurussa pitelemistä, kun koira ylikorostetusti pysähtyi ja kääntyi olkapäänsä yli "tarkistamaan", miten selviän nopeakinttuisen kaverin perässä. Ei mikään normaali vilkaisu olan yli, vaan oikein "näetkö kun minä käännän päätä ja katson. Näin!".

Paluumatkalla, hiukan ennen kuin luulin saaneeni jotakin mullistavaa aikaan ja opettaneeni mäyräkoiralle yhteiselämän perusasioita, se lähti pylly poukkoillen irrottelemaan autotien suuntaan. Vanhat ja uudet käskysanat kimpoilivat metsästä kaikuna takaisin, uppoamatta koiran kaikkea hylkiviin korviin, jotka uhmakkaasti lepatellen heiluivat kuin pienet ilkkuvat liput viimeisenä näkymänä, kun fleeceen puettu koira katosi mutkan taa.

Illalla koira sai maistaa omaa lääkettään, kun emäntä unohti antaa ruokaa...
Vai oliko se sittenkin taas ihminen, joka oli kovilla mäyräkoiran herkeämättömän tuijotuksen alla. Yritin paimentaa koiraa pois ja taukoamaan tuijotuksesta vieraiden ajan, kunnes iltayhdeksältä päähän pamahti, että ruokaahan se odottaa!!

En tiedä vieläkään, kuka huijaa ja ketä. Mutta nyt on taas rauha, 20 astetta pakkasta ja koira nukkuu sohvallaan peittojen alla. Odottelen, koska unihaukku alkaa. Eilen sitä kesti mukavan tovin, onneksi ei asuta kerrostalossa.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Jalkoja ja korvia ja turhautumista

Joulu. Ihmisille lyhyt ja koiralle niin pitkä.
Oltiin reissussa, keskellä ei mitään, naapurien neitikoirat ei kirjoittele kirjeitä portille asti = mäyräkoiralla ei ollut hinkua jäädyttää tassuja tiellä liki 30 asteen pakkasessa ja korvia aukean yli viuhuvassa viimassa. Pissat etupihalle, kakat takapihan lintulaudan alle. Ja viivana sisälle! Emäntä nautti, ja teki vain velvollisuudesta joka toinen päivä lyhyen lenkin.
Ennenkokematonta; mäyräkoira pyysi kesken lenkin että käännyttäisiin takaisin. Jalkakaan ei noussut siinä viimassa, piha oli paras paikka...

Lumityöt ja polttopuiden haku liiteristä tehtiin koiran kanssa yhdessä. Hankeen heitellyt lumipallot olivat emännän mielestä lihastreeniä, sisällä ympäri taloa kätketyt namit aivojumppaa. Siltä sekin ensin näytti.

Yöt koira nukkui superlonpatjasta rullatussa "teltassa". Syynä se viima, joka puski pakkasen läpi hataran lattian.

Kotiinpaluu. Ihmiselle aina mukavaa, koiralle lottovoitto!
Onhan se ennenkin majoittunut lähtöpäivänä auton etupenkille, eikä suostunut enää ulos tulemaan!

Matkaväsymys. Kesti koiralla yhden illan, emännällä pari päivää. Jonka aikana koira alkoi turhautua...

Ja turhautua.

Ja emännän hermo kiristyä.

Leudommassa säässä heitin "ohjakset naulaan" ja vein koiran vapaana metsäautotielle. Josta jo kerroinkin. Hypätään seuraavaan hankipäivään...

Menimme hevostallin pelloille; yksi ihminen ratsailla, kaksi tallaamassa polkuja koirille, Saimi ajamassa takaa hevosta hirmuisen haukunnan säestyksellä.
Arttu huomasi kolmen viikon asumuseron päättyneen, ja kulki koko hankimatkan nenä Saimin hännän alla... Eikä tajunnut, että Saimista on tullut NAINEN, joka myös tiuskinnalla osoitti sen...

Iso hevonen, jota jahtaa vieterihypyillä 4-kiloinen tyttörussel, jota jahtaa puolen metrin lumessa 10 sentin jaloilla mäyräkoira, jota yritti emäntä aluksi karjua luokseen, joka oli turhaa...

Illalla uni maistui 3 tuntia. Sen jälkeen mäyräkoira asettui ulko-ovelle...

(Sensuroitu)

Tänään metsäautotielle vapaana. Tien päässä ihmisen näköetäisyydellä pysymisen koulutusta. Kun kutsu ei kerrasta tehonnut, käännyin eri suuntaan, jäin lumikasan tai mutkan taaksen, kunnes koira tuli. Muutaman kerran jälkeen ymmärsi jo odottaa, että varmasti lähden mukana jatkamaan matkaa. Seuraavassa mutkassa koiralla aina irtiotto, ei auttanut enää "odota" eikä "tänne", se aavisti että tulen lopulta kumminkin perässä. Käännyin taas... Koira tuli pitkän ajan kuluttua hakemaan, katsoi silmiin ja pärskähti erittäin paheksuvasti. (Etkö sä muija voi lakata jauhamasta tätä samaa, sen kun kävelet mun perässä, kuten ennenkin!)

Luulin voittaneeni mäyräkoiran. (olinpa tyhmä...)

Mäyräkoira ei siedä toistoja, maksimissaan 3 tai 4. Sen jälkeen ihmisen ovelasti keksimä juoni tai keino on tuttu kuin oma napa. Kyllästyttävää, ällöttävän tylsää jauhaa samaa, tuumii koira, ja painelee menemään. Lähestyimme jo autotietä, jonka toisella puolen on koti. En nähnyt koiraa, en kehdannut huutaa (karjua) seitsemättä kertaa, annoin sen jo kauan tietämän mukaan periksi ja kävelin perässä, vaikka olin päättänyt olla aina kadoksissa, kun se menee omia menojaan.

Tulihan se lopulta, sain hihnankin kiinni. Ja osasin kävellä ihan kotiin asti, vaikka koira ei näyttänyt tietä.

Niin, ne mäyräkoiran korvat. Yliarvostetut, ylijalostetut ja turhamaiset.
Mitä virkaa olisi laivassa purjeilla, jotka olisi käsitelty tuulta hylkivällä aineella? Tai majakalla, jota merimies ei uskoisi todeksi.
Juu, vertaukset ontuu, mutta niin minun aivonikin, koska koira ei saa olla minua viisaampi kuin omistaja ;/%####

Ai niin. Tänä iltana on rauha maassa. Koira on rento!
Hyvänen aika, miten mä sen tein, meni itseltäni ohi. Olen jo muutaman kerran varovasti tarkistanut, notkuuko se ovella. Ei. Nukkuu petillä tai lekottelee sohvan selkänojalla... Ja nauraa partaansa, kun en tajua tätäkään juttua.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Uusi vuosi

Ilman paukkupelkoa alkoi Artulla tämäkin uusi vuosi. Lenkkeilimme kunnon paukkeessa, mutta koiran mielenkiinto oli nenän mukana lumipenkoissa ja niihin taidolla piirretyissä kellastuneissa kirjeissä. Saimi on yhä ollut karanteenissa, ja nuoripari tapaa huomenna ensimmäisen kerran sitten joulukuun alun. Jännittää, mutta ehkä herkullisimmat tuoksut on kaikonneet, juoksu ainakin pitäisi olla ohi.

Metsäautotiellä otin tietoisen riskin eilen ja tänään. Menimme hämärän rajamailla (kun muut koiranulkoiluttajat oletettavasti olivat jo poistuneet tieosuudelta, jossa ei ole mitään valoja) ja Arttu sai painaltaa vapaana. Sitä riemua oli ilo katsella, mäyriksen korvat on hulvattomassa juoksussa huvittavat, pienten jalkojen tanssi liikuttavaa ja koko koira fleece-puvussaan kovin pieni paksujen hankien keskellä. Kaksi kertaa onnistui irrottamaan jo toisen takalahkeen, ja puvun riisuminen oli varmaan harkinnassa muutenkin, kun pyörähteli selälläänkin lumessa.

Tänä iltana kylvetetty koira nukkuu puhisten uudella sohvalla paksun peittokasan alla. Uskomatonta oli taas, miten vettä inhoava koira tulee ilman palkkausta, yhdestä kutsusta vapaaehtoisesti valmiiksi suihkun alle istumaan...

Samoin se tuli viltin päälle lattialle, vaikka näki, että otin kynsisakset esille. Hoitotoimenpiteet sujuu, vaikka ulkona luokse tulo on ihan metsästä!

Ihanaa vuoden alkua, ja kiitos kun kävit blogissa! Kommentit on ihania, ja kivaa on huomata, että lukijoitakin on tullut lisää.