Rehellisyys käy joskus työstä

Pidän itseäni rehellisenä. Ja mitä tulee toisen omaisuuteen, se ei vahingossa eksy omaan taskuuni, missään tilanteessa. Jouduin kuitenkin miettimään parina päivänä, olisinko aina yhtä tunnollinen, jos tietäisin etukäteen, mitä se vaatii. Esimerkkitapauksessa olisin kyllä siltikin rehellinen, mutta hoitaisin ehkä tilanteen itselleni helpommalla tavalla.

Prologi: Jos eri paikkakunnalla työssä käyvä ihminen löytää tuntemattoman lompakon tai muuta omaisuutta kadulta, sen toimittaminen oikealle omistajalle vaatii aikataulutusta, pitkää pinnaa ja pettymysten sietokykyä. Tai mahdollisuutta myöhästyä töistä. Omalla kustannukselle tietysti.

Soitin kadulta löytyneestä lompakosta heti paikkakunnan löytötavaratoimiston ja poliisilaitoksen numeroihin. Jotka ensin kysyin numerotiedustelusta. Omalla kustannuksellani. Kummankin viraston automaattinen tiedote kertoi, että he palvelevat klo 8–16.15. Laitoin löytötavaran pöydälle, näkyvälle paikalle käsilaukun viereen, että varmasti muistan aamulla hoitaa asian ennen töihin menoa.

Varasin aamulla ylimääräistä aikaa ja pujottelin ruuhkassa poliisitalon eteen. Kävin tempomassa ovea, joka oli lukossa. Palasin klo 8.20 autoon soittamaan poliisilaitokselle, ja puheluun vastasi jo ihminen, ei automaatti. Hän totesi saman, minkä näin ovessa olevasta kyltistäkin: poliisilaitos aukeaa klo 9, (automaatin kertoma puhelinpalvelu klo 8). Mutta hän voi yrittää siirtää puhelua vartijalle, jos odotan. Puhelu palasi hetken kuluttua vaihteeseen eri henkilölle, joka kertoi minulle samat kellonajat ja käski palata ovelle ja soittaa summeria. Tein niin. Monta kertaa. Kukaan ei tullut avaamaan, ja oven takana käytävällä palaneet – todennäköisesti liiketunnistimella toimivat, vartijan tai siivoojan liikkeistä syttyneet – valotkin sammuivat.

Palasin autoon ja soitin uudelleen poliisilaitoksen numeroon. Siis sen laitoksen, jonka edessä olin parkissa. Kolmas henkilö kertoi samat asiat kuin edellisetkin, mutta lisäsi vielä loistavan neuvon: voisin jättää lompakon poliisitalon postilaatikkoon saatekirjeen kera... Johon totesin, että samalla voisin sitten heittää sen takaisin kadulle. Mutta eipä poliisitalon postilaatikkoakaan ollut näkyvillä, joten se siitä neuvosta.

Klo 8.30 lähdin pujottelemaan ruuhkassa töihin, etten myöhästyisi tämän arvokkaaksi käyvän omaisuuden takia. Omalla kustannuksellani.

Klo 9.03 soitin poliisilaitoksen numeroon. Kukaan ei vastannut, ei automaatti eikä ihminen.

Klo 11.30 soitin löytötavaratoimiston numeroon. Kukaan ei vastannut. Soitin poliisilaitoksen numeroon, josta sain lisää kullanarvoisia neuvoja. Mikäli en kertomani mukaan voisi toimittaa esinettä virka-aikaan (klo 9–16.15) kyseiselle poliisiasemalla (koska minun on silloin oltava itse töissä toisella paikkakunnalla), voisin viedä sen johonkin kauppaan tai kioskiin!!! tai pysäyttää poliisipartion!!!! tai postittaa kukkaron poliisilaitokselle!!!!! (postittaminen olisi arvatenkin hoitunut paketin lähetyksen hinnalla, omalla kustannuksellani)

Ai niin, voisin tietysti myös viedä sen yhteispalvelupisteeseen samalla paikkakunnalla, jossa käyn töissä. Poliisiaseman vaihde suostui etsimään minulle – kuulemma "googlettamalla" – kyseisen palvelupisteen osoitteen, ettei tarvinnut sitä kysyä numerotiedustelusta omalla kustannuksellani...
Aukioloajatkin sain kysymällä. Perjantaina suljettu, joten kiireeksi pistää, kun on jo torstai. Tuntuisi kohtuuttomalta, että joku onneton joutuisi vielä viikonlopun yli tuskailemaan ilman lompakkoa, joka seikkailee mukanani kotiin ja töihin.

Työpäivän jälkeen klo 16.30 etsin yhteispalvelupisteen, jonka infon suojalasin takana istui nuori vartija. Kun esitin kysymykseni löytötavaroista, hän kohautti olkiaan ja kysyi, mitä minulta on kadonnut...
Sain lasin läpi huonosta kuuluvuudesta huolimatta asiani selkokielisesti kerrottua. Uusi olan kohautus, kun kysyin, ottavatko he vastaan löytötavaran ja meneekö se perille. "En mä tiedä. Kyllä kai."

Hiiltyminen alkoi olla ihan lähellä... kun kerroin painokkaasti vielä kerran, että haluan varmuuden, että tavara toimitetaan omistajalle, vartija totesi, että ainakin se viedään löytöpaikkakunnan poliisilaitokselle ja pyysi että jätän sen hänelle. Katsoin ihmeissäni lasia ja tokaisin, että mistä kohdasta se onnistuu! Lasia raotettiin 10 cm reunasta ja lompakko vaihtoi omistajaa. Lähdin hakemaan lentokentältä vesisateessa värjötteleviä vieraitani ja mietin, olisiko ollut parempi avata lompakko ja soittaa omistajalle suoraan...

Epilogi: Mieleeni muistui se, kun vuosia sitten poliisi soitti ovikelloa illalla klo 21. Ei ollut virka-aika eikä yhtään puheluakaan soitettu. Virkapukuisilla oli tuotavana kadonneen lompakkoni sisältö. Kaikki tärkeät kortit oli heitetty tien sivuun, kun hukkaan menneen lompakkoni löytäjä oli kyllästynyt kantamaan sitä mukanaan. Kympin setelin hän oli sentään ottanut vaivan palkaksi.