Hymyni on häikäisevä

Aurinko tekee tänään parhaansa ja jouduttaa tulevaa kevättä. Koirapojan tähystyspaikkaankin paistaa lämpimästi :) Aihetta hymyyn siis on, vaikka kuva onkin pitkänaamainen vakavakuonoinen.

Itseäni huojentaa ja hymyilyttää koiran purukaluston häikäisevä kunto. Kävimme kuluneella viikolla ultraäänipuhdistuksessa ja se oli hyvä kokemus. Koiralta nyt ei kysytty, enkä toki saanut olla paikan päällä puhdistuksen aikana. Mutta ammattilaisen kertomus tilanteesta ja tuloksista vakuutti. Itse laite on sähköhammasharjan näköinen, mutta ei surise, tärise eikä siis pitäisi tuntua epämiellyttävältä. Laitetta pidetään vain paikallaan hammasta vasten. Ultraääni hajottaa hammaskiven, joka irtoilee laattoina, myös ientaskuissa piileskelevät röhnät saavat kyytiä.

Erityisen hyvä mieli tuli siitä kommentista, että Artulla on oikein hyvä hammaskiille, ja että hammaskiveäkin oli keskimääräistä vähemmän, uudelleen ei kannata mennä puhdistukseen ainakaan vuoteen! Hmm... koko hammasprosessi lähti liikkeelle siitä, kun ell suositteli viime syksynä varaamaan aikaa heidän hammaspuhdistukseensa hyvin runsaan hammaskiven vuoksi. Siellä koira olisi rauhoitettu - taas kerran - ja toimenpide olisi maksanut 5 kertaa sen, mitä tuo löytämämme tutustumistarjous (valitettavasti nyt jo päättynyt) ja kolminkertaisesti normaalihintaankin verrattuna.

Kysyin putsauksen tehneeltä, mitä eroja hän on huomannut koirien hampaissa ruokavalion mukaan. Vielä lisää hyvää mieltä kannoin kotiin, kun hän totesi, että raakaruuan syöjillä on parhaat purukalustot. Vaikka Arttu syö harvoin oikeita luita, jotain hyvää ruokavalio ja muut puruluut ovat sitten saaneet aikaan.

Oliko tää vouhotus nyt tässä..

sopiiko että katselen noita ohikulkijoita,

vai haluatteko vielä,

että väläytän hymyn.

Hetken kuluttua:

Nyt on juttu niin...

Tää blogi täytti viime tiistaina 7 vuotta. Käsittämätön aika naputtaa tekstiä pääasiassa yhdestä mäyräkoirasta! Jokunen kortti, koru ja muu askartelu on tullut viskattua joukkoon, mutta ihmeesti sitä tarinaa on aina irronnut tuosta nelijalkaisesta makkarasta.

Mutta se juttu nyt. Tarinoita tulee ja menee, tassut paranee ja vahingoittuu, koira on terve ja emäntä ei, ja huomenna kaikki on taas toisinpäin. Mutta jotakin puuttuu.

Kerroimme jo ystävänpäivänä, että kamumme Kalle muutti kauas. Se muutto avasi silmät taas sille asialle, että itsestäänselvyyksiä ei ole. Parin vuoden ajan totuttiin jo siihen, että vähän tylsistyneen koiran kanssa voi mennä viereiseen rappuun tunniksi – ja tulla riehaamisesta väsyneen koiran kanssa takaisin. Yhteiset lenkit olivat välillä pelastus, kun koirat kaipasivat enemmän liikuntaa ja yksin ei saanut lähdettyä metsiä kiertämään.

Blogikamuja on 7 vuoden aikana kertynyt aikamoinen porukka! Osa on kaukana, osa jäi kauas, kun muutimme. Mutta toiset ovat ihan lähellä, melkein naapurissa, ainakin samassa kaupungissa, tai samalla seudulla.

Me tehdään nyt asia helpoksi. Jos joku muukin tylsistyy ja haluaa koirakaverin, Arttu ottaa ilmoittautumiskommentteja vastaan ja alkaa raapustaa kalenteriin treffejä. Jos jollekin on epäselvää, missä asutaan, sitä voi kysyä meilillä, Artun osoite on tuossa oikealla reunassa. Ja jos me ei saada yhtään kaverikutsua, keksitään jotain muuta ja jatketaan bloggausta entiseen malliin. Toivotaan kyllä kovasti, että nähtäis blogikamuja livenä, ehkä jopa blogitapaaminen olis mahdollista tulevana kesänä.

Pallo tuli jo, ota koppi.

Kiltisti on oltu

Tulin vaan ilmottautumaan. Oon pötkötelly peitoissa ja huilannu. Viikonloppureissu otti näet koko kropalle. Piti noita naisia vahtia koko ajan. 

Ei, ei mulla ole kuonopantaa. Mutta jos fleksin hihna jää tolleen lenkin jälkeen, kilttinä vaan odotan, että ihminen kuoriutuu ulkovaatteistaan ja ottaa hihnan pois. Niin kiltti mä olen.