sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Kadonneet pökäleet

Syksyiset kävelylenkit ovat parhaita. Tässä vaiheessa ennen pakkasia pienet vilunpuistatuksetkaan eivät haittaa. Mitä tahansa ennemmin kuin sitä viime kesän loputonta hellettä. Näin kauniina syksynä on vielä helppo hehkuttaa...

Eiliset kaveribileet – jotka jatkuivat vielä iltapäivän ajan kotiin kyydityn kaverin luona, vinkulelu- ja pehmotaivaassa – ja torstain rapujuhlat veivät Artusta turhat mehut. Tämä päivä oli jo iltapäivän puolella, kun kävin ilmoittamassa Sir Mäyrälle, että nyt on todellakin aika nousta "aamuaskareille".
Mutta kuinka ne askareet sitten hoituikaan?

Muutamat koirat kuulemma tekevät tuotoksensa puskaan, ojaan tai muuhun harmittomaan paikkaan, josta niitä ei tarvitse edes kerätä pois. Artun tyyli on ollut aina parkkeerata pyörimään pihojen edustalle, risteykseen, mahdollisimman vilkkaaseen ja avoimeen ympäristöön. Tänäänkin vähän ennen neljän tien risteystä löytyi se kohta, jossa sopi kyykistyä. Seisoskelin muovipussi kourassa ja toivoin, ettei kovin moni auto luule, että odotan pääsyä suojatielle...

Kun aioin kääräistä pussiin sen, minkä koiranomistajan kuuluu, tuli pieni ongelma. Ruohikolla oli paljon keltaisia lehtiä, ja vaikka miten tarkkaan tuijotin, en löytänyt pökälettä, joka liittyisi mukana olleeseen koiraan! Vilkkaan risteyksen tiedostaen tein parhaan mahdollisen sijaistoiminnon, nappasin maasta pussiin jonkun muun (varmasti samalla tavalla kadonneet) pökäleet ja kiikutin ne roskiin. Tulipa pussille käyttöä, ja julkiselle seisoskelulle syy.


Jos naamioidun ööö... tyttöbulldogiksi, menisimmekö minä ja vieraat pökäleet täydestä? Ai ei vai...??





perjantai 28. syyskuuta 2018

Rapubileet


Meillä alkoi tällainen luontoystävällinen ravustuskausi.
Pehmorapu oli paras ostos vuosiin. Se olisi väkisin viety lenkillekin, mutta kieroudella saatiin jätettyä kotiin. Lenkillä tavallisesti hyvin säästeliäästi merkkaileva koira teki asiansa hirveällä kiireellä,  juoksi lenkin mahdotonta vauhtia kotiin, kiskoi ihmistä perässään, ja pääsi takaisin rakkaan ravun luo! Illalla ei tahtonut uni maistua, kun ravun raato jäi olohuoneen matolle. Sitä piti käydä vielä katsomassa ennen nukkumaan kömpimistä.

Tänään tuli Kalle-kamu viettämään viikonloppua kanssamme, joten rapubileet jatkuu! Siskonpeti laitetaan olkkariin, luita järsitään, ja kaikilla on ihan hyvä mieli. 

Mukavaa viikonvaihdetta sinulle myös.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Verryttelystä pelin pyörteisiin

Mikä nyt on homman nimi?

Au-au, tämä sattuu herkkiin anturoihin!

No ei kuule auta, vaikka vaihtaa tassua, hoopo...

Se olikin alkuverryttely kotitekoiselle pelituokiolle! Joka palloon ja puruluuhun oli tungettu herkkuja, ja olin kyllä vähän aikaa pyörällä päästäni, mistä aloittaisin. Mutta kun vauhtiin pääsin, häntäkin meni ihan näkymättömäksi :D Kokeilkaas, tuossa hommassa kuluu aika mukavasti. Pallomeri vaan puuttui. Oli kuulemma liian työlästä hakea kevythäkki varastosta ja pallot vaatehuoneen ylähyllyltä.


sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Kesän ja syksyn rajamailla


Syyskuu muuttuu kuulemma myrskyisäksi, joten sohva ja viltit kutsuu taas pian lenkkien jälkeen lämmittelemään. Kuonot kohti seikkailuja, kyllä niitä riittää ympäri vuoden meidän nelijalkaisten matkassa :) Reipasta alkavaa viikkoa. 

lauantai 8. syyskuuta 2018

Se vähän huonompi päivä

Tunteita nostattavia lenkkejä taas viime aikoina.

Kuljimme autotien vieressä olevalla kevyen liikenteen väylällä, nurmikon puoleista vasenta laitaa. Vastaan tuli samaa puolta äiti kahden lapsen ja rattaiden kanssa, koira hihnassa. Autotien reunaan ei ole mukava siirtyä lasten eikä koirien kanssa, joten päätin välttää kohtaamisen vieraan koiran kanssa ja ohjasin Artun kauemmas leveälle nurmikolle, pois asfaltilta. "Jaaha, täällä oikein väistellään", oli vastaantulevan rouvan kommentti. Se ei kuulostanut kiitokselta. Se kuulosti hyvin paljon ihmettelyltä, sellaisen ihmisen sanomana, joka itse ei väistä, vaikka päälle käveltäisiin. Häneltäkö se olikin pois.

Iltapäivällä tuli kotipihassa vastaan isä kahden lapsen kanssa. Toinen pojista, n. 5-6 v. käveli hiukan kauempana muista ja heitti maata pitkin kiven meitä kohti. En sanonut mitään, kun ei osunut. Ohittaessamme poika vältteli katsekontaktia. Ja kun oli ohitettu, lensi toinen kivi takaapäin, matalalta kohti Arttua. Käännyin ja kivahdin, että äläs heittele kivillä! Tämäkin jengi jatkoi matkaa, isä kääntyi vasta vähän ajan päästä vilkaisemaan, mutta jatkoi autolle asti muina miehinä.

Haloo! Väistän itse lähes jokaisessa koirakohtaamisessa, kun monellakaan ei näytä olevan varaa ostaa sisäänkelautuvaa fleksiä. Annan tilaa, vaihdan tien toiseen reunaan, olen ollut syvällä hangessa ja ojassa räyhäävien koirien takia, kuuntelen kommentteja, nielen opetustarkoituksessa ladellut luonneanalyysit epäsosiaalisuudestani, kun en päästä koiraa kuonoilemaan joka ikisen vastaantulevan kanssa. Ja lopuksi lentää kivet eikä aikuinen mies edes puutu jälkikasvunsa käytökseen. Väistän myös lapsia, koska ymmärrän, että joku voi pelätä hyppivää koiraa, eivätkä vanhemmat ilahdu siitä, että lapsen naama on koiran kuolasta märkä. Alanko röyhkeäksi maantiejyräksi, oikeasti epäsosiaaliseksi. Ostan "hyökkäysvaunut", tuplamallia. Hommaan Artulle sen mäyräkoiraa muistuttavan, pitkäsäärisemmän rodun kaveriksi. Koirat laitan kulkemaan vastaantulijoiden puolella, pitkässä hihnassa.

Nyt lähdemme iltapissalle ja toivomme, että puistossa ei ole tänä iltana ristin sielua. Käämi palaneena olisi huono saada unen päästä kiinni. Kiitos ja anteeksi.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Priima nakki



Kuvassa koira, jolle on sanottu taikasanat "Xxxxx tullee!" Tällä kerralla tulija oli hieroja, joka saa aina yhtä lämpimän vastaanoton kuin muutkin vieraat, vaikka löytääkin joka kerta Artun lihaksista ja selästä kipeitä kohtia. Vaatii paljon malttia pieneltä koiralta olla tunti aloillaan käsiteltävänä, vaikka välillä sattuu.

Viime viikon labratulokset olivat huojentavia. Lähes kaikki arvot olivat priimaa, muutama viiterajoilla, mutta mikään ei vaadi akuutteja toimenpiteitä. Seuratuimmat arvot parin vuoden aikana ovat olleet lipaasi (nyt 144, joulukuussa vielä 452, joskus aiemmin yli 800), ALAT 84 (vuosi sitten 611).

Kaikki alkoi Artun tassussa olleen patin poistosta, jonka yhteydessä otettiin labrakokeet ja huomattiin maksa-arvojen nousu. Niitä seurattiin jonkin aikaa, ja tulokset sahasivat edestakaisin viitearvojen ja tuon 611 väliä. Pyysin itse lopulta tsekkaamaan myös haiman arvot, koska Artun oireiden ja netistä löytyneiden tietojen välillä tuntui olevan jokin yhteys. Ja olihan niissäkin arvoissa parantamisen varaa ja lisätutkimusten aihetta.

Pari kertaa vatsan alueen ultraäänikuvauksessa on nähty ohutsuolessa paksuuntumaa, joka viittaa tulehdukselliseen tilaan. Lääkärin mukaan sekin on voinut heijastua maksan ja haiman arvoihin. Tarkempi määritys ohutsuolen tilanteesta saataisiin vain joko tähystyksellä (pienellä koiralla hankala toimenpide) tai tutkimusleikkauksella, joka voi olla vaarallisempi toimenpide kuin se jokin, mikä siellä suolessa nyt jo vuosikaudet on lymyillyt. Eikä sitä tiedä, vaikka se jokin olisi jo poistunut. Ainakin koira voi nyt hyvin.

Maksa-arvojen vuoksi on kokeiltu Samylin-kuuria, haima-arvojen takia on käytetty foolihappo-lisää ja ruokavaliossa vaaleaa, vähärasvaista lihaa. Merkillistä on se, kun Samylin ja foolihappo ovat olleet pari kuukautta tauolla ja monen tekijän summana siirryttiin keväällä kaupan nappularuokaan (vähärasvaiseen, vaaleaa lihaa sisältävään), ja arvot ovat nyt paremmat kuin kahteen vuoteen.
Ruokinta ei nyt kuitenkaan ole ollut perimmäinen syy maksan ja haiman arvojen heittelyyn.

Syntymästään asti herkkävatsaisen koiran kohdalla ei välttämättä huomaa niin selvästi, jos voinnissa tapahtuu pieniä muutoksia. Toisaalta oppii tarkkailemaan jokaista ylimääräistä venyttelyä, urahdusta ja suun maiskuttelua, mutta toisaalta taas labra-arvot voivat olla pilvissä, eikä vointi näytä epänormaalilta. Lääkärikin totesi, että koiraa ei lähdetä hoitamaan labratulosten, vaan voinnin perusteella... Jos siellä tuloksissa jotain hälyttävää olisi, varmasti vaatisin hoitoa, joten vähän oli mustavalkoisesti sanottu tuo kommentti.

Mutta nyt, kun vatsavaivat ovat vähentyneet ja oksentelukin on ns. normaaleissa, koiralle tyypillisissä rajoissa, huomaan kyllä, että meillä asuu hyvinvoiva, närästelemätön ja suhteellisen vakaavatsainen koira :D Haiman vajaatoimintaa tai haimatulehdusta olen pelännyt koko tämän prosessin ajan, ja edelleen siihen liittyvä arvo on viiterajoilla. Lääkärin toppuuttelusta huolimatta aion käyttää Artun uudessa kontrollissa lähiaikoina. Ihmisten niin kuin eläintenkin kohdalla surullisimpia ovat ne tilanteet, kun diagnoosi saadaan liian myöhään.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Peli-ilta



Tämäkin uusi hauskuus on nyt kokeiltu, kun kolme koirakkoa kokoontui viettämään lauantai-iltaa pelaillen. Korttipakkaa ei vielä tassuissa nähty, mutta nelijalkaiset on tosi välkkyjä, kun niille antaa namin toivossa aivotyötä, joka haastaa hiukan kroppaakin, kuten tuo tasapainoilutyyny, jolla Arttu lopulta keikkui kaikilla neljällä jalalla. Ylemmässä kuvassa etsitään "helmitaulusta" herkkuja, jotka on piilotettu koloihin noiden puupallojen alle.

En ehtinyt itse Artun touhuja valokuvaamaan, mutta pelihuoneesta löytyi mm. aktivointimatto, erilaisia piiloja ja palloja, joista sai etsiä kuonon kyllyydestä nameja sekä keilailunurkkaus. Varmaan reilun ilta-aterian verran pelailijoihin upposi syötävää, ja kotiin tuomisina oli hyvin väsynyt ja onnellinen koira.

Artun on tänä kesänä käynyt pari kertaa myös aktivointiradalla. Metsikön laitaan rakennetussa "koirien huvipuistossa" oli osaksi samoja virikkeitä kuin pelihuoneessa ja paljon mielenkiintoisia hajuja, pallomeri, namikätköjä, peuran sorkkia, hirven talja... Kuivan maan koira meni helteillä jopa kahluualtaaseen vinkulelun perässä.

Heinäkuussa Arttu kävi Nose Work -alkeiskurssin. Joka maanantai-ilta koirat opettelivat erottamaan oikean hajun ja etsimään vain sitä. Tässä pätee sama kuin jäljestyksessä, eli koiran omatoimisuuden vahvistaminen. On tosi vaikea olla puuttumatta virheisiin, mutta vain sitä kautta koira oppii tekemään itsenäisesti oikeita valintoja.

Kevättalvella olimme kokeilemassa pitkästä aikaa jäljestystä. Viikonlopun aikana tehtiin veri- ja sorkkajäljet ja huomattiin, kuinka koiran luonne vaikuttaa siihen, miten se suhtautuu erilaisiin jälkiin. Artulle verijälki oli suht helppo, mutta vasta sorkasta se syttyi. Käsittämätöntä, että sammaleissa narun perässä vedetty sorkka jättää hajua ja herättää metsästäjän sohvaperunastakin.

Tällainen on ollut lyhyesti kerrottuna meidän harrastusvuosi. Kuulostaa aktiiviselta, mutta voin vakuuttaa, että arki on ollut enimmäkseen kotona ryytymistä tai pitkiä automatkoja. Kaikki ei tänä vuonna mennyt ihan putkeen, ja noilla koiramaisilla aktivoinneilla on pyritty edes vähän paikkaamaan tilannetta. Ja ainakin harrastuspäivinä Arttu on ollut elementissään. Harvakseltaan ollaan tietysti tavattu koirakavereita, mutta sekin vaatii aikatauluttamista ja liikkeelle lähtemistä.