Mäyräkoiralla oli niin mallikas joulu, etten tiedä, mistä alkaisin kertoa. Alusta vissiin.
Etukäteen joulussa jännitti korkeintaan matkat. Mutta jos koira osaa metrossa tarkkailla rauhassa ympäristöä, heittäytyy bussissa ja ratikassa ylettömän rentoutuneena selälleen sylissä, ei parin tunnin bussimatkakaan ollut ongelma. Se sujuikin penkillä pyyhkeen päällä, takkini alla. Välillä ilmestyi pitkä kuono ja leuka käteni päälle, silmät vilkaisivat omiini. Onko matkaa vielä jäljellä?
Perillä mäyräkoiran tehtäviin kuului paljon terapeuttista. Istuimme ensimmäisenä päivänä palvelutalon asukkaiden kanssa käytävällä. Heistä osa oli jo tuttuja, mutta onhan se silti aina kiva kertoa uudelleen koiran nimi, ikä jne... Arttu osoitti jo näiden ihmisten kanssa ihmeellistä tilannetajua. Se istui hievahtamatta sellaisen ihmisen jalkojen juuressa, joka oli päälle päin kova (juonikas?), mutta jonka saimme saatella kuin pikkulapsen hoitajien luo, kun oman huoneen ovi meni lukkoon ja avaimet jäivät sisälle. Kovuus karisi ja ihminen olikin pieni, pyysi estottomasti apua: "Tule mukkaan, mennään hakemaan avainta..." Ja mehän menimme, Arttu etunenässä.
Kävimme toisessakin laitoksessa, jossa dementiapotilaat eivät pääasiassa enää noteeranneet koiraa tai vieraitakaan. Mutta meidän ihmisemme oli virkeä. Hän huomasi Artun (ja minut), muisti nimen ja jälleennäkeminen oli mukava.
Joulupäivänä hän tuli luoksemme majapaikkaan viettämään joulua. Artun tilannetaju hämmästytti aivan uudella tavalla. Lenkitin koiran normaalia myöhemmin, kun olimme nukkuneet matkaväsymystä pitkään pois. Aamupalakin oli vielä nauttimatta, kun taksi jo toi jouluvieraan. Kotona aamulenkiltä tullessa mäyräkoira järjestää poikkeuksetta hullun rallin, kuten edellisenä aamuna reissussakin. Mutta mitä se teki, kun näki eilen tapaamamme sukulaisen istumassa sohvalla? Hyppäsi sohvalle pappan viereen, oikein liki ja lähelle. Eikä pyytänyt ruokaa tuntiin, ei ennen kuin tarjosin sitä! Loppupäivä kului samoissa merkeissä. Pappan syli oli paras, vaikka hänen voimansa päivinä "ei koiraa pidetty sylissä"...
Ihan koko joulua ei koirakaan joutunut olemaan töissä. Välillä kävimme palvelutalossa niin, että otimme pallon mukaan. Sitten vain pitkälle käytävälle pallottelemaan! Koiran anturat tekivät kiljahtavia jarrutuksia, palloa jahdattiin iloisen murinan ja haukahtelun kera, ja paikalla olevilla ihmisilläkin oli taas hauskaa. Ja hoitajien ym. henkilökunnan rapsutukset, taskussa kuljettamat kinkunpalaset ja juttutuokiot tekivät varmasti koiran joulusta luksusta. Huomionkipeä mäyräkoira ei ollut enää kipeä.
