keskiviikko 12. toukokuuta 2021

Sittenkin siivousta

 


Joutaisiko jostakin näistä joutavista työkaluista luopumaan. Eihän me edes tiedetä, mitä näillä kaikilla kuuluu tehdä. Siivoamme aikamme kuluksi työkalupakkia, kun lattiat tuli luututtua jo eilen.

Olen ottanut jo tassutuntumaa metsään. Mukavan pehmeä polku ja paljon haisteltavaa. Pistin ihan laukaksi, kun hiekka tuntui niin mukavalta varpaissa. Tosin aamu-/iltapissakieppimme varrelle rakennetaan lähiaikoina lisää taloja. Sitten sinne ei enää ole asiaa. Mutta jää meille vielä tuo "sysimetsä".

Naapuruston koirat näyttää ihmisen mielestä suurilta. Mutta ihan nössöjä ne on. Yksikin samojedi (tyttö varmaankin...) itki haikeasti kadun toiselta puolelta, kun näki meikämäykyn. Parille muulle karvaturrille sanoisin muutaman sanan, jos pääsisin lähemmäksi. Minua ei niiden koko liikuta. Mitä isompi, sen enemmän vastusta! Ihminen ei tykkää ajatusmallistani.

tiistai 11. toukokuuta 2021

Siivotaanko – vai muutetaanko takaisin


Ihminen, voisitko siivota täällä vähän? Toin jo rätin valmiiksi...


Katsos näin...

Kuten huomaatte, kylmälaukku on retroa, tuskin enää kovin tiivis, ja säilyttääkin tällä hetkellä jotain muuta roinaa kuin pakasteita. Minun paras petini on vielä seinän nojalla. Saankohan sen pian käyttöön, vai pitääkö lojua paljaalla lattialla... noh, onhan minulla kylppärissä yksi peti ja makkarissa toinen, mutta haluan valinnanvapauden ;) 
Kumman hitaasti sujuu nyt tämä asettuminen uuteen. Ihmisellä on kai jokin "mitä ihmettä menin tekemään" -vaihe. Työkiireitä väittää olevan, mutta kyllä minä sen paremmin tunnen.

tiistai 4. toukokuuta 2021

Mitä kummaa



Mitä ihmettä täällä taas tapahtuu...


Missä mun aurinkotuoli on?!
Dino ja minä odotetaan ankealla parvekematolla, mitä vielä tuleman pitää.


Onko tämä uutta sisustusmuotia? Kaikki tavarat kerätään pois ja nukutaan lattialla. Ihminen heiluu hulluna, lääkitsee selkäänsä ja jatkaa heilumista. Minä en enää jaksa, herättäkää kun tämä maailmanloppu on ohi.

lauantai 17. huhtikuuta 2021

Selkä pääroolissa

En minäkään sentään enää talvipompassa kulje, mutta kun meillä ei kukaan ota kunnollisia valokuvia nykyään, on julkaistava niitä mitä löytyy. Ja koska selkä on nyt ollut pääroolissa, ollaan sitten näin päin kuvassakin.

Kuva vaatisi äänitehosteet, joilla toin julki mielipiteeni ja toiveeni. Päivä oli sateinen, kolea, enkä päässyt tuonne rannalle tassuttelemaan. Mutta miksi piti tulla tähän parkkiin katselemaan? Me koirathan emme tunnetusti elä silmillämme, vaan koko keholla, kuono mukaan luettuna. No, onhan sekin luksusta, että on oma autonkuljettaja, joka ottaa kyytiin aina, kun mahdollista.

Selkäjuttuja käytiin myös ihan virallisesti eläinlääkärillä kuvauttamassa. Joulukuun magneetista ei kuulemma nähnyt kuin pehmytkudokset, tarvittiin myös röntgenit luustosta. Sieltähän se vihulainen löytyi. Spondyloosia tässä on kannettu rangassa jonkin aikaa sen parantuneen välilevynpullistuman lisäksi. Alkavaa kalkkeumaakin oli joissakin nikamissa, toivotaan että pysyvät aisoissa, eikä mitään tule lisää. Ihminen on ollut muun stressin lisäksi tästä kaikesta murheen murtama. 

Päivät ovat vaihtelevia. Eläinlääkäriltä on hyvät ohjeet ja tropit, mutta eiväthän ne menneitä vuosia ja kuntoa takaisin tuo. Etenevät asiat ovat aina arvaamattomia. 


Me annetaan teille pieni arvaustehtävä. (Siihen ei kuulu ratkaista, miksi meillä on sekalainen sarja erivärisiä mattoja tässä eteisen luona, ne ovat minua varten, etten vahingossa liukastele.)
Mitä kummaa tästä kuvasta voi päätellä? Katsokaa tarkkaan ja antakaa mielikuvituksen laukata ;)

torstai 18. helmikuuta 2021

Periaatteen mies


Tulin vaan sanomaan, että olen nyt Paavo Nurmi. Jos nimittäin mitataan pitkän matkan juoksussa kestävyyttä. Vesijuoksin 160 metriä, 3 x 3 minuutin spurtteina eli yhteensä 10 minuuttia, 6 %:n ylämäkeen. 

Emäntäni oli mukana huoltojoukkioissa ja tarjoili minulle koko urheilusuorituksen ajan nameja vesijuoksukaukalon toisesta päästä. Välillä jäin paikoilleni haaveilemaan uudesta namista, ja matto vei minut väärään päähän allasta. Sitten kipitin vedessä takaisin namikäden luo, ja nami suussa toistui sama haaveilu...

Tuttu fyssari oli ohjeistamassa mammaa, kun ei se siellä mitään osannut alkuun rillit huurussa tehdä. Minua fyssari sen sijaan kehui, kuinka nopeasti tajusin ruveta ottamaan takajaloillani piiiiiitkiä askeleita. Ihan alkuun kipitin ja teputin, mutta sitten pääsin vauhtiin. Laiskaan jalkaani kiinnitettiin joku kelluke, se kuulemma sai minut ajattelemaan liikettä paremmin. Kyllä minusta tein koko ajan kestävyysjuoksijan tavoin töitä, mutta jos kelluke ilahdutti fyssaria, voin pitää sitä aina joskus.

Veteen en tietenkään mene. Enkä mennyt nytkään, minut nostettiin sinne. Kerran olisin kiivennyt altaan reunan yli pois, mutta mamma ei antanut. Niin että olen periaatteen mäyrämies, enkä ole muuttanut mielipidettäni vedestä. Mutta aika haka minä vaan olin siinäkin elementissä. Minua saa haastatella heti, kun olen herännyt palauttavilta uniltani.

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Muistoja ja tätä päivää ystävyydellä


Lueskelin Bloggerin tilastojen johdattamana muutamia ikivanhoja blogipostauksiani ja niihin saatuja kommentteja. Niistä tulee edelleen hyvä mieli. On ollut tosi arvokasta, kun on voinut jakaa koiranomistajan elämää muiden kanssa. 

Kommentoijien joukossa oli monia, joiden oma blogi on hiljentynyt, muuttunut toisenlaiseksi tai joita elämä on heitellyt ja koetellut tai rakkaimman nelijalkaisen ystävän matka tullut päätökseen. Heitä on ikävä.

Mieli on joskus vanhoja muistellessa hassun haikea. Miksi aika ei voinut pysähtyä kaikkeen kauniiseen ja sydäntä lämmittäviin, arkisiin kertomuksiin. Miksi ei ole tullut aikanaan huomioitua enemmän muita, jotka ovat tehneet tästä matkasta rikkaamman. Miksi blogiyhteisömme ei ole ennallaan.

Huomaan, että yksinäinen ja surullinen joulu, koirapojan rankka toipumisaika ja taustalla kytevä pelko siitä, että kaikki voi uusia koska tahansa saavat varpailleen. Menetys on henkisesti jo koettu loputtomien viikkojen pitkinä minuutteina potilaan hengityksenkin äänensävyjä seuratessa. Kaikesta hyvästä haluaisi nyt nauttia mahdollisimman pitkään.

Tätä matkaa tehdään yhdessä, juuri tässä ja nyt. Kiitos siitä ja hyvää ystävänpäivän iltaa, blogikamu, satunnainen lukija tai kaukainen ystävä.

perjantai 12. helmikuuta 2021

Koiraa on huijattu


Tässä sitä mennään fyssarille! Pääsin etupenkille, kun on pienet tiet ja lyhyt matka.


Hei vaan, mitäs kummaa, nyt ei tullutkaan sähkölätkiä vaan rupesit käpälöimään...


Eeeehh... voisin tästä mennä käymään vaikka ulkona...


Ja nyt toiselle kyljelle. Annas kun katson sinua, oletko varmasti asiantuntija tässä hommassa?

 

Tuntuuhan se makealta, kun lihaksia irrotellaan. Eivät kuulemma olleet läheskään niin jumissa kuin viimeksi, vaikka kipulääkkeistä on jätetty 2/3 pois.


Mikäpä tässä on ollessa, voin tulla toistekin. Mutta älä luule, että lähden sinne uimaan ensi viikolla! Se voidaan pyyhkiä kalenterista saman tien pois. Tämä reissu olikin kiero juoni... Voin antaa muutamia kamujen nimiä, voit pyytää niitä polskimaan... Miltä kuulostaisi Wiima? Tai Myrsky ja Tuisku? No, Iivari ja Párek lähtevät varmaan mielellään. 

Tasapainotyynystä: Tarkoitus olisi saada liiat ilmat pois tyynystä, koska nyt sen pullukan päällä ei pysty seisomaan, ja makuulle käyminen ei ole ratkaisu. Mutta saman asian ajaa joku muukin kimmoisan pehmeä alusta, jolla takajalat joutuvat hakemaan tasapainoa. Harjoitusta voi tehostaa "tönimällä" kevyesti huteraa peräsintä, jolloin laiska jalka joutuu töihin.