Joskus tuntuu siltä, että koirat sopeutuvat enemmän ihmisten oikkuihin kuin päinvastoin. Siinä on sulattamista, että koirakaveri napataan emännän syliin selälleen, esille otetaan suriseva hiomakone jonka kolosiin kynneyt työnnetäänvuoron perää. Haju on karmaiseva, kun hiomakivi käryttää kynttä.
Pienemmän koirayksilön kauhua nostattaa käryn ja katkun lisäksi vanhemman koiran takajalkojen teatraalinen tärinä sekä emäntään kohdistettu manipulointituijotus. Intensiteetillä saisi kivenkin heltymään, jos energia olisi käytettävissä toisin. Emäntä ei sula, ennen se kivi.
Kaikkien kynsien hiomisen jälkeen sylitellään, pusutellaan ja täristään vielä hetki. Emäntä kehuu reippaasti ja käskee olemaan rauhassa, kunnes poistumislupa annetaan. Emännän omaksi huonoksi tuuriksi koira on juuri selällään, kun sitä käsketään hyppäämään alas sylistä. Mäyräkoiran pitkä ja jäntevä keho ponnistaa selkävoimilla itsensä oikeaan asentoon, ja sen takaraivon kova luu pamahtaa liikkeen jatkona emännän alahuuleen...
Pienempi koirapainos ei osaa olla varuillaan, kun kuonokoppa sujahtaa sen päähän ja kynsisakset ilmestyvät kuvaan. Sitä ei oteta syliin, ei käännetä selälleen eikä käsketä kylkimakuulle. Emäntä konttaa lattialla ja yrittää löytää pienet, mustat kynnet tuuheiden tassukarvojen joukosta.
Kokonsa verran kiukkua ja vastahakoisuutta sisältävä terrieri-mäyrä-mix ottaa mukaan äänitehosteet. Isompi koira tulee jo huolestuneena viereen, työntää nenänsä pieneen kiinni, tuijottaa emäntää ja yrittää viestittää kaikin tavoin, että lopettakaa kumpikin! Siitä lisää voimaantuneena pieni korottaa ääntä kuonokopassaan, ihmisen hermot alkavat olla jo äärimmillään.
Kun isompi on hätistetty pois, pienemmän kuono käännetty eri suuntaan näköyhteyden estämiseksi, ja ihminen on koonnut itsensä, kynsien leikkaaminen alkaa sujua. Takatassut ovat helpommat, koira ilmeisesti luulee, ettei hallitse selkänsä takana tapahtuvia asioita. Onhan se muutenkin harjaantuneempi käyttämään etukäpäliä, kaivamiseen, pallotteluun, ihmisten komenteluun...
Varhainen epäluulon siemen on kylvetty. Vaikka kynnet leikannut käsi piilottaa sakset ja kuonokopan, heittää palloa, kutsuu leikkiin ja hakee herkkua kaapista, osallistuminen on laimeaa ja palloon haku jää puolitiehen.
Ihmisille ei yleensä riitä mikään. Juuri kun koirat aikovat rentoutua ja armeliaasti unohtaa tapahtuneen, ihmisellä on herkkukaapilta tullessa mukana jotain ylimääräistä. Tassuvoide ei sovi ruokkivaan käteen, jota ei saa purra, tuumii pienempi ja piiloutuu uudelleen nojatuolin alla. Sieltä se pälyilee latteaksi maastoutuneena, pikisilmät seuraavat tarkasti ihmisen touhuja, mustien ripsien yläpuolella kulmakarvatupsut elävät ylös ja alas, poukkoilevat sydämenlyöntien ja hämmentyneiden ajatusten epätahtiin.
Ihmisen on vaikea tulkita, kasvattaako isomman koiran käytös pienen pippurin tyrmistystä vai tottelevaisuutta. Vanhempi koira on näet kasvanut ilman vertaistukea, ihmisen armoilla, omaa lapsellisuuttaan uskoen, että kaikki mitä käsketään, kuuluu toteuttaa. Niinpä se menee yhdestä sanasta lattialla istuvan ihmisen viereen kylkimakuulle, antaa rasvata tassun toisensa jälkeen, vaikka harmistus ja egon latistus paistaa sen vastahakoisesta ilmeestä. Pienempi tulee ja nuolaisee sen tassua.
Kun rasvattu koira jätetään ilman vapautusta, se makaa kyljellään myös sen ajan, kun pienemmän tassut rasvataan taas ihmiselle hyvin hankalassa asennossa. Yhteinen "vapaa" saa liikettä kahdeksaan tassuun, 42 lyhennettyyn kynteen ja kahteen päänuppiin, joissa raksuttaa, onko tulossa ehkä vielä jotain kamalampaa.
Herkut tullaan hakemaan lähietäisyydeltä, mutta sen jälkeen kumpikin katsoo viisaimmaksi vetäytyä joksikin aikaa eri huoneeseen. Sieltä ne tulevat vuoron perää tarkistamaan tilanteen. Ja kun ne huomaavat emännän tekevän samaa kuin joka ikinen ilta, istuvan kirjoittamassa, pienemmpi painautuu kirjoittajan jalkoihin lattialle ja nukahtaa. Isompi menee eteiseen kuljetushäkkiinsä, urahtaa ja nukahtaa.
