Tikit lähti, kauluri jäi

Aamulla lähdettiin poistamaan tikkejä. En ihan suorinta tietä olisi kävellyt klinikan ovesta sisälle, mutta pakkohan se oli, kun ihminen oli tiukasti hihnan toisessa päässä. Mielenkiintoisia hajuja ja otuksia oli paikalla. Sanoin painavat sanat kahdelle lapinkoiralle. Taisivat saada ikuiset traumat ja joutua klinikan vakioasiakkaiksi ;)

Voi hyvä ihme, katso nyt mikä huone täällä on! Tuolla potilaat saa maistella kaikkia noita herkkuja! Minäkin olen potilas, olenhan!

Hei, mitäs tuolla on!

Tuota tekstiä ei kannattaisi ihmisille näyttää. Dieettikehoitus vaa´an vieressä on jo turhan osoittelevaa. Sitä paitsi, minulla ei ole tarvetta laihduttaa, viime kerralla kotiutuspapereissakin luki, että olen melkoisen hoikassa kunnossa.

Vihdoin kotona! Tikit lähti, kauluri jäi. Kolme naista nyppi langanpätkiä silmäkulmastani ennen kuin saivat ne irti. Olin kuulemma mallipotilas! Nyt on silmäkulma hellänä ja sitä pitää varoa vielä huomiseen. Ehkä pienet unet on paikallaan ennen seuraavaa välipalaa.... zzzzZZZZZZ

Palvelu on kohdallaan

No nyt kelpaa! Koko pehmovarasto tuotiin sohvalle. Tuo ärsyttävin pehmo roikkuu kaulassa vielä pari päivää.

Palvelu pelaa täällä muutenkin, ainakin mitä sohvalle menemiseen tulee. Kerran hyppäsin vaivattomasti sinne itse, kun silmä vältti. Alas en saa mennä, kompastuisin kuulemma. Mikäs siinä, jos ihmisellä on aika pitkää monien pyhien jälkeen ;)

Näillä konsteilla ihminen yrittää pitää orastavan flunssan loitolla. Kysyisin vaan, tehoaako pöpöihin hienostelu paremmin kuin rehellinen mustaviinimarjamehu muovimukista? Raastettu inkivääri oli niin vahvaa, että sen annostelu taisi mennä pieleen jättimukiinkin. Eikös lääke ole silloin tehokasta, kun se on pahaa :D

Toinen, kolmas ja neljäs silmäreissu

Nämä postaukset on valitettavan usein olleet sairaskertomuksia, ja pahoittelenkin aiheiden yksipuolisuutta, jossa ei nytkään tehdä poikkeusta. Muutakin kerrottavaa elämässä toki olisi, mutta usein vasta silloin löytyy hektisen arjen keskellä hukassa ollutta aikaa kirjoittaa, kun terveysongelma pysäyttää.

Viimeksi kerrottu silmäongelma ei hoitunut sillä eläinlääkärikäynnillä, ei seuraavalla eikä sitäkään seuraavalla. Kolmas antibioottitippakuuri oli jo alussa, kun silmä meni yhtäkkiä vielä huonommaksi. Valvoin yhden sydäntäsärkevän yön, kun Arttu etsi asentoa ja paikkaa, mihin laskea päänsä yöunille. Kivut olivat varmaan kovat, lasittunut katse ja ajoittain välinpitämättömyys ympärillä tapahtuvasta kertoivat karua kieltä.

Ell-asemamme lääkäri oli sitä kolmatta lääkekuuria määrätessään sanonut, että jos ei silmätulehdus ala helpottaa parin päivän kuluessa, pitää mennä eläinklinikan silmäspesialistille mahdollisesti syvemmälle silmään kehittyneen tulehduksen pois sulkemiseksi.

Annoin lääkkeitä tunnollisesti (3 erilaista tippaa ja keittosuolaliuoksella huuhtomista, 2 kertaa päivässä kutakin) ja chattailin joulunalusviikon torstaina iltamyöhään hätääntyneenä Yliopiston apteekin neuvonnan kanssa, mitä kipulääkettä voisin koiralle antaa. En mitään ihmisille tarkoitettua, joten oli pakko odotella aamua. Petasin itselleni olohuoneen sohvalle, että voisin olla lähempänä potilasta ja tarvittaessa ottaa sen viereen rauhoittumaan. Se tuntui alkuyöstä hetkeksi auttavankin; ehkä noin vartiksi pieni keho rentoutui, mutta säpsähti taas hereille, vaihteli asentoa ja oli kovin levoton. Annoin luvan mennä nojatuoliin, johon rakensin pientä leukatukea ja mahdollisuuden mennä peittonsa alle, edes hetken yöunien toivossa. Itsellä oli etätyöpäivä aamulla tiedossa. Onni onnettomuudessa.

Heräsin yön aikana lukemattomia kertoja. Melkein aina Arttu istui tai makasi tuolissaan, hiljaa, mutta pää koholla, nuokahdellen, silmät hirveästä väsymyksestä ja kivusta puoliummessa. Laskin kellosta tunteja ja minuutteja siihen, että eläinklinikka aukeaa. Kun se kuvittelemani hetki vihdoin koitti, automaatti kertoikin, että puhelinaika alkaa puolen tunnin päästä.  Soitin siinä odotellessa vielä omalle ell-asemallemme, ja varmistin, olisiko lääkkeen tosiaan jo pitänyt alkaa auttaa... sieltä vakuutettiin, että ei kannata jäädä odottamaan, koska joulukin on tulossa. Sain varattua eläinklinikan viimeisen mahdollisen ajan silmäspesialistille ennen viikon joulutaukoa! Perjantai-iltapäivän liukkaassa kelissä, alkavan jouluruuhkan seassa pääsimme Malmille. Vieläkin ajattelin, että nyt saadaan varmaan tuhdit lääkkeet, joulu eletään hissukseen, ja sitten palataan normaaliin arkeen...

Silmäspesialisti tutki nopeasti erilaisilla laitteilla, ultralla ja lampuilla Artun silmät ja totesi sitten raudanlujan ammattilaisen suorin sanoin tilanteen, joka kotiutusohjeesta kopioituna meni näin:

"Vasemmassa silmässä voimakas suonikalvon tulehdus, eli uveiitti, sekundaarinen glaukooma eli silmänpainetauti. Linssi on kaihiintunut totaalisti. Iiris-linssikiinnikkeisyyttä, pupilli laaja, häikäisyrefleksi negatiivinen. UÄ-tutkimus: verkkokalvon irtauma. (Silmän) ennuste toivoton, lisäkärsimysten välttämiseksi suosittelen silmän poistoa."

Asiat etenivät saman ammattimaisen silmälääkärin/-kirurgin ansiosta niin ripeästi, että kun varsinainen vastaanottoaikamme oli ollut klo 13, Artun yllättävä silmäleikkaus oli käynnissä jo klo 15 jälkeen. Sain pitää mäyristä sylissä, kun rauhoite vaikutti, ja sitten hoitaja haki Artun leikkaussaliin. En lähtenyt heikossa mielentilassa ajamaan liukkaassa ja pimeässä kotiin, vaan etsin Malmilta kuppilan,  kävelin pitkin poikin katuja aikaa kulutellen. Lopun ajan iltakuuteen asti odottelin lääkäriaseman odotustilassa. Hoitajat kävivät kertomassa väliaikatietoja, kun leikkaus oli ohi ja Arttua lämmitettiin lämpöhuovan alla heräämössä. Siinä vaiheessa jo tuttu vahtihaukahtelu todisti, että herätty on, ja oma reviiri kartoittuu yksisilmäisenäkin. Sain glögiä ja ystävällistä juttelua hoitajien kanssa, paniikki alkoi hellittää. Kotiuduimme 8 tunnin reissun jälkeen perjantai-iltana, Artulla vielä pää sekaisin nukutusaineista ja itselläni suuri suru, että tässä nyt kävi näin.

Nyt Tapaninpäivänä kaikki on periaatteessa hyvin. Haava on parantunut mainiosti, turvotus on laskenut ja 8 tikkiä ovat säilyneet vauhdissa mukana. Hoidoksi on riittänyt lämminhaude pari kertaa päivässä, tulehduskipulääke ja haavan pyyhkiminen keittosuolaliuoksella. Pehmeä, puhallettava kauluri (jonka ehdin saada kaupasta mukaan 4 minuuttia ennen sulkemisaikaa) on istunut mäyriksen kaulaan hyvin, kun muovitötterön kanssa valvottiin vielä se ensimmäinen yö leikkauksen jälkeenkin... Alan tottua yksisilmäiseen merirosvo-nakkiin (kiitos ystävien, jotka osasivat keventää tunnelmaa, ja Arttu sai uuden, suloisen lempinimen). Arttu on taas velmu oma itsensä, kaikille "käskyille" entistä kovapäisempi ja pikku lenkeillämme haluaisi painella sata lasissa.

Olen toki helpottunut, onhan koira hengissä ja hyvissä voimissa. Kolhu kolhulta rakkaampana. Surettaa silti, miksi näin kävi. Terveessäkin silmässä on vähän kuivasilmäisyyttä (sairaassa silmässä kyyneltuotanto oli lähes olematon), jota nyt hoidetaan ihan jatkuvalla lääkityksellä, ettei mitään vaurioita koituisi sen vuoksi. Eli yhteensä 4 kertaa päivässä annetaan 2 erilaista kostutustippaa, ja tarkkailen arvatenkin mahdollisia muutoksia entistä tiukemmin. Olin menetetyn silmänkin selvästi havaittavasta samentumisesta kysynyt muilla eläinlääkärikäynneillä jo vuoden ajan. Mitään vikaa ei kuulemma ollut... ja nyt yhtäkkiä koko silmä romahti, tosi monesta eri syystä vieläpä. Aivan kuten silloin joskus maksa-arvojen pitkinä seuranta-aikoina, pyysin itse haima-arvojen testausta, ja sieltäpä löytyi myös huomioitavaa. Ne ongelmat ovat nyt hallinnassa, ruokavalio muuttui, mutta lääkkeitä ei tarvita, ja syy jäi hiukan epäselväksi, (tulehduksellinen muutos ohutsuolessa oli ainut selitys, joka ilman tutkimusleikkausta saatiin, ja leikkaus todettiin liian suureksi riskiksi itsessään, kun koiran vointi oli pääasiassa hyvä, nykyään vielä paljon parempi). Pääasia, että viimeksi kontrollikäynnillä labratkin olivat suht kunnossa.

Kokemuksesta viisastuneena, suosittelen kääntymään spesialistin puoleen vähänkin pitkittyneessä tai epäselvässä tapauksessa. Artun kohdalla se on eri tilanteissa johtanut joko helpotukseen epäillyn asian suhteen, tai kuten nyt, pikaiseen apuun pitkittyneen, turhan ja tehottoman lääkityksen sijasta.

Tällaista meille tällä kerralla. Sattuneesta syystä ei tässä postauksessa ole kuvia. Parantelemme haavoja ja totuttelemme merirosvon uuteen ummistettuun silmään. Uusia kuvakulmia mietitään sitten, kun on sen aika. Nyt on tärkeintä varjella tapoihinsa tottuneena sohvan alle ja päälle kaulureineen pyrkivän nakin tikkejä vielä viikon verran. On hellyttävää katsella, kun se ulkoilun ja ruuan jälkeen venkuroi entiseen malliin hepulina, kantaa leluja ja muristelee. Se voi hyvin, vaikka päätä pitääkin käännellä hämmentävästi enemmän kuin ennen, ja vasemmalla puolella olevat esineet tuppaavat tulemaan joskus liian lähelle. Tästä selvitään, vaikka operaatio olikin radikaali, eikä sitä oikein koskaan voi unohtaa, mäyriksen katsekontakti kun on intensiivistä laatua. Yhdelläkin silmällä.

Joulutervehdys

Lämpimät kiitokset niistä kauniista joulukorteista, joita olemme blogi- ja muilta kavereilta saaneet. Emme läheskään kaikille suurenmoisille koirille omistajineen korttia lähettäneet, joten haluamme toivottaa tässä jokaiselle ystävälle, kaksi- sekä nelijalkaiselle, ihan parasta ja sydämellistä joulun aikaa.

Silmäreissu

Tässäkään postauksessa ei varsinaisesti kuvilla pröystäillä, mutta  oli laitettava nähtäväksi parin viikon takainen kuva marraskuunkaktuksesta, joka ensin näytti tekevän vain kaksi kukkaa. Mutta jos tarkasti kuvaa katsoo, avoimesta kukasta yläviistoon vasemmalle on minikokoinen nupunalku yhden oksan päässä. Ja nyt niitä on jo rutkasti enemmän! Pian koko kaktus on täynnä kukkia, niin paljon se innostui uudesta kasvivalosta. Kukkia voi riittää lähes jouluun asti.

Yritin aamulla herättää ihmistä kahdesti. Tepastelin kuuluvasti olohuoneeseen ja komensin sieltä kurkkuäänellä. Pitihän se arvata, että väärä taktiikka aiheuttaa vain itselle harmia. Ihminen murahti takaisin ja jatkoi uniaan...

Ajoimme lauantain alkajaisiksi naapuripitäjässä päivystävään kunnaneläinlääkäriin näyttämään Artun silmää, joka oli ollut ärtynyt jo jokusen päivän, mutta tulehtunut yön aikana niin, että vilkkuluomi peitti melkein koko silmän. Vähemmästäkin sitä hermostuu, jos aamulla silmä ei kunnolla aukea ja näkökentän edessä on kelmu... voisi tässä itseltäkin päästä jokunen äänekäs kommentti, jos niin kävisi.

Silmätippoja ja kortisonitabletteja riittää seuraavaksi kolmeksi viikoksi. Toivottavasti silmät rauhoittuvat nyt vähän pidemmäksi aikaa kuurin myötä. Samalla märästä kelistä ärtynyt ihokin rauhoittuu kortisonikuurista. Ensimmäinen kortisoniannos veti Artun kuvan mukaisesti vaisuksi, eikä silmien tulehduskaan tunnu varmaan mukavalta. Onneksi on viikonloppu, jonka aikana saadaan lääketipat annettua aikataulun mukaisesti pitkin päivää, 6–8 kertaa vuorokaudessa. Työpäivinä lääkeiden anto sitten vähän muuttuu, mutta sille ei nyt voi mitään.

Kolminkertainen treeni

Esittelen tässä tehokkaan tavan järsiä luuta. Samalla treenaan reisilihaksia ja lankutan ja punnerran. Eikös tätä yhdistelmää voisi jo kutsua mäyräkoira-triathloniksi, kun uinti ei oikein sovi hipiälle, tassut ei yllä pyörän polkimille ja juoksu rajoittuu varisten jahtaamiseen.

Tuumailtavaa

Joka puolelta kuuluu nykyään vauvauutisia...

eikä tämä hassumpaa hommaa olekaan!

Ihmettelen vaan, miksi vain emokoirat

muka saisivat hautoa ;)

Kadonneet pökäleet

Syksyiset kävelylenkit ovat parhaita. Tässä vaiheessa ennen pakkasia pienet vilunpuistatuksetkaan eivät haittaa. Mitä tahansa ennemmin kuin sitä viime kesän loputonta hellettä. Näin kauniina syksynä on vielä helppo hehkuttaa...

Eiliset kaveribileet – jotka jatkuivat vielä iltapäivän ajan kotiin kyydityn kaverin luona, vinkulelu- ja pehmotaivaassa – ja torstain rapujuhlat veivät Artusta turhat mehut. Tämä päivä oli jo iltapäivän puolella, kun kävin ilmoittamassa Sir Mäyrälle, että nyt on todellakin aika nousta "aamuaskareille".
Mutta kuinka ne askareet sitten hoituikaan?

Muutamat koirat kuulemma tekevät tuotoksensa puskaan, ojaan tai muuhun harmittomaan paikkaan, josta niitä ei tarvitse edes kerätä pois. Artun tyyli on ollut aina parkkeerata pyörimään pihojen edustalle, risteykseen, mahdollisimman vilkkaaseen ja avoimeen ympäristöön. Tänäänkin vähän ennen neljän tien risteystä löytyi se kohta, jossa sopi kyykistyä. Seisoskelin muovipussi kourassa ja toivoin, ettei kovin moni auto luule, että odotan pääsyä suojatielle...

Kun aioin kääräistä pussiin sen, minkä koiranomistajan kuuluu, tuli pieni ongelma. Ruohikolla oli paljon keltaisia lehtiä, ja vaikka miten tarkkaan tuijotin, en löytänyt pökälettä, joka liittyisi mukana olleeseen koiraan! Vilkkaan risteyksen tiedostaen tein parhaan mahdollisen sijaistoiminnon, nappasin maasta pussiin jonkun muun (varmasti samalla tavalla kadonneet) pökäleet ja kiikutin ne roskiin. Tulipa pussille käyttöä, ja julkiselle seisoskelulle syy.

Jos naamioidun ööö... tyttöbulldogiksi, menisimmekö minä ja vieraat pökäleet täydestä? Ai ei vai...??

Rapubileet

Meillä alkoi tällainen luontoystävällinen ravustuskausi.

Pehmorapu oli paras ostos vuosiin. Se olisi väkisin viety lenkillekin, mutta kieroudella saatiin jätettyä kotiin. Lenkillä tavallisesti hyvin säästeliäästi merkkaileva koira teki asiansa hirveällä kiireellä,  juoksi lenkin mahdotonta vauhtia kotiin, kiskoi ihmistä perässään, ja pääsi takaisin rakkaan ravun luo! Illalla ei tahtonut uni maistua, kun ravun raato jäi olohuoneen matolle. Sitä piti käydä vielä katsomassa ennen nukkumaan kömpimistä.

Tänään tuli Kalle-kamu viettämään viikonloppua kanssamme, joten rapubileet jatkuu! Siskonpeti laitetaan olkkariin, luita järsitään, ja kaikilla on ihan hyvä mieli. 

Mukavaa viikonvaihdetta sinulle myös.

Verryttelystä pelin pyörteisiin

Mikä nyt on homman nimi?

Au-au, tämä sattuu herkkiin anturoihin!

No ei kuule auta, vaikka vaihtaa tassua, hoopo...

Se olikin alkuverryttely kotitekoiselle pelituokiolle! Joka palloon ja puruluuhun oli tungettu herkkuja, ja olin kyllä vähän aikaa pyörällä päästäni, mistä aloittaisin. Mutta kun vauhtiin pääsin, häntäkin meni ihan näkymättömäksi :D Kokeilkaas, tuossa hommassa kuluu aika mukavasti. Pallomeri vaan puuttui. Oli kuulemma liian työlästä hakea kevythäkki varastosta ja pallot vaatehuoneen ylähyllyltä.

Kesän ja syksyn rajamailla

Syyskuu muuttuu kuulemma myrskyisäksi, joten sohva ja viltit kutsuu taas pian lenkkien jälkeen lämmittelemään. Kuonot kohti seikkailuja, kyllä niitä riittää ympäri vuoden meidän nelijalkaisten matkassa :) Reipasta alkavaa viikkoa. 

Se vähän huonompi päivä

Tunteita nostattavia lenkkejä taas viime aikoina.

Kuljimme autotien vieressä olevalla kevyen liikenteen väylällä, nurmikon puoleista vasenta laitaa. Vastaan tuli samaa puolta äiti kahden lapsen ja rattaiden kanssa, koira hihnassa. Autotien reunaan ei ole mukava siirtyä lasten eikä koirien kanssa, joten päätin välttää kohtaamisen vieraan koiran kanssa ja ohjasin Artun kauemmas leveälle nurmikolle, pois asfaltilta. "Jaaha, täällä oikein väistellään", oli vastaantulevan rouvan kommentti. Se ei kuulostanut kiitokselta. Se kuulosti hyvin paljon ihmettelyltä, sellaisen ihmisen sanomana, joka itse ei väistä, vaikka päälle käveltäisiin. Häneltäkö se olikin pois.

Iltapäivällä tuli kotipihassa vastaan isä kahden lapsen kanssa. Toinen pojista, n. 5-6 v. käveli hiukan kauempana muista ja heitti maata pitkin kiven meitä kohti. En sanonut mitään, kun ei osunut. Ohittaessamme poika vältteli katsekontaktia. Ja kun oli ohitettu, lensi toinen kivi takaapäin, matalalta kohti Arttua. Käännyin ja kivahdin, että äläs heittele kivillä! Tämäkin jengi jatkoi matkaa, isä kääntyi vasta vähän ajan päästä vilkaisemaan, mutta jatkoi autolle asti muina miehinä.

Haloo! Väistän itse lähes jokaisessa koirakohtaamisessa, kun monellakaan ei näytä olevan varaa ostaa sisäänkelautuvaa fleksiä. Annan tilaa, vaihdan tien toiseen reunaan, olen ollut syvällä hangessa ja ojassa räyhäävien koirien takia, kuuntelen kommentteja, nielen opetustarkoituksessa ladellut luonneanalyysit epäsosiaalisuudestani, kun en päästä koiraa kuonoilemaan joka ikisen vastaantulevan kanssa. Ja lopuksi lentää kivet eikä aikuinen mies edes puutu jälkikasvunsa käytökseen. Väistän myös lapsia, koska ymmärrän, että joku voi pelätä hyppivää koiraa, eivätkä vanhemmat ilahdu siitä, että lapsen naama on koiran kuolasta märkä. Alanko röyhkeäksi maantiejyräksi, oikeasti epäsosiaaliseksi. Ostan "hyökkäysvaunut", tuplamallia. Hommaan Artulle sen mäyräkoiraa muistuttavan, pitkäsäärisemmän rodun kaveriksi. Koirat laitan kulkemaan vastaantulijoiden puolella, pitkässä hihnassa.

Nyt lähdemme iltapissalle ja toivomme, että puistossa ei ole tänä iltana ristin sielua. Käämi palaneena olisi huono saada unen päästä kiinni. Kiitos ja anteeksi.

Priima nakki

Kuvassa koira, jolle on sanottu taikasanat "Xxxxx tullee!" Tällä kerralla tulija oli hieroja, joka saa aina yhtä lämpimän vastaanoton kuin muutkin vieraat, vaikka löytääkin joka kerta Artun lihaksista ja selästä kipeitä kohtia. Vaatii paljon malttia pieneltä koiralta olla tunti aloillaan käsiteltävänä, vaikka välillä sattuu.

Viime viikon labratulokset olivat huojentavia. Lähes kaikki arvot olivat priimaa, muutama viiterajoilla, mutta mikään ei vaadi akuutteja toimenpiteitä. Seuratuimmat arvot parin vuoden aikana ovat olleet lipaasi (nyt 144, joulukuussa vielä 452, joskus aiemmin yli 800), ALAT 84 (vuosi sitten 611).

Kaikki alkoi Artun tassussa olleen patin poistosta, jonka yhteydessä otettiin labrakokeet ja huomattiin maksa-arvojen nousu. Niitä seurattiin jonkin aikaa, ja tulokset sahasivat edestakaisin viitearvojen ja tuon 611 väliä. Pyysin itse lopulta tsekkaamaan myös haiman arvot, koska Artun oireiden ja netistä löytyneiden tietojen välillä tuntui olevan jokin yhteys. Ja olihan niissäkin arvoissa parantamisen varaa ja lisätutkimusten aihetta.

Pari kertaa vatsan alueen ultraäänikuvauksessa on nähty ohutsuolessa paksuuntumaa, joka viittaa tulehdukselliseen tilaan. Lääkärin mukaan sekin on voinut heijastua maksan ja haiman arvoihin. Tarkempi määritys ohutsuolen tilanteesta saataisiin vain joko tähystyksellä (pienellä koiralla hankala toimenpide) tai tutkimusleikkauksella, joka voi olla vaarallisempi toimenpide kuin se jokin, mikä siellä suolessa nyt jo vuosikaudet on lymyillyt. Eikä sitä tiedä, vaikka se jokin olisi jo poistunut. Ainakin koira voi nyt hyvin.

Maksa-arvojen vuoksi on kokeiltu Samylin-kuuria, haima-arvojen takia on käytetty foolihappo-lisää ja ruokavaliossa vaaleaa, vähärasvaista lihaa. Merkillistä on se, kun Samylin ja foolihappo ovat olleet pari kuukautta tauolla ja monen tekijän summana siirryttiin keväällä kaupan nappularuokaan (vähärasvaiseen, vaaleaa lihaa sisältävään), ja arvot ovat nyt paremmat kuin kahteen vuoteen.
Ruokinta ei nyt kuitenkaan ole ollut perimmäinen syy maksan ja haiman arvojen heittelyyn.

Syntymästään asti herkkävatsaisen koiran kohdalla ei välttämättä huomaa niin selvästi, jos voinnissa tapahtuu pieniä muutoksia. Toisaalta oppii tarkkailemaan jokaista ylimääräistä venyttelyä, urahdusta ja suun maiskuttelua, mutta toisaalta taas labra-arvot voivat olla pilvissä, eikä vointi näytä epänormaalilta. Lääkärikin totesi, että koiraa ei lähdetä hoitamaan labratulosten, vaan voinnin perusteella... Jos siellä tuloksissa jotain hälyttävää olisi, varmasti vaatisin hoitoa, joten vähän oli mustavalkoisesti sanottu tuo kommentti.

Mutta nyt, kun vatsavaivat ovat vähentyneet ja oksentelukin on ns. normaaleissa, koiralle tyypillisissä rajoissa, huomaan kyllä, että meillä asuu hyvinvoiva, närästelemätön ja suhteellisen vakaavatsainen koira :D Haiman vajaatoimintaa tai haimatulehdusta olen pelännyt koko tämän prosessin ajan, ja edelleen siihen liittyvä arvo on viiterajoilla. Lääkärin toppuuttelusta huolimatta aion käyttää Artun uudessa kontrollissa lähiaikoina. Ihmisten niin kuin eläintenkin kohdalla surullisimpia ovat ne tilanteet, kun diagnoosi saadaan liian myöhään.

Peli-ilta

Tämäkin uusi hauskuus on nyt kokeiltu, kun kolme koirakkoa kokoontui viettämään lauantai-iltaa pelaillen. Korttipakkaa ei vielä tassuissa nähty, mutta nelijalkaiset on tosi välkkyjä, kun niille antaa namin toivossa aivotyötä, joka haastaa hiukan kroppaakin, kuten tuo tasapainoilutyyny, jolla Arttu lopulta keikkui kaikilla neljällä jalalla. Ylemmässä kuvassa etsitään "helmitaulusta" herkkuja, jotka on piilotettu koloihin noiden puupallojen alle.

En ehtinyt itse Artun touhuja valokuvaamaan, mutta pelihuoneesta löytyi mm. aktivointimatto, erilaisia piiloja ja palloja, joista sai etsiä kuonon kyllyydestä nameja sekä keilailunurkkaus. Varmaan reilun ilta-aterian verran pelailijoihin upposi syötävää, ja kotiin tuomisina oli hyvin väsynyt ja onnellinen koira.

Artun on tänä kesänä käynyt pari kertaa myös aktivointiradalla. Metsikön laitaan rakennetussa "koirien huvipuistossa" oli osaksi samoja virikkeitä kuin pelihuoneessa ja paljon mielenkiintoisia hajuja, pallomeri, namikätköjä, peuran sorkkia, hirven talja... Kuivan maan koira meni helteillä jopa kahluualtaaseen vinkulelun perässä.

Heinäkuussa Arttu kävi Nose Work -alkeiskurssin. Joka maanantai-ilta koirat opettelivat erottamaan oikean hajun ja etsimään vain sitä. Tässä pätee sama kuin jäljestyksessä, eli koiran omatoimisuuden vahvistaminen. On tosi vaikea olla puuttumatta virheisiin, mutta vain sitä kautta koira oppii tekemään itsenäisesti oikeita valintoja.

Kevättalvella olimme kokeilemassa pitkästä aikaa jäljestystä. Viikonlopun aikana tehtiin veri- ja sorkkajäljet ja huomattiin, kuinka koiran luonne vaikuttaa siihen, miten se suhtautuu erilaisiin jälkiin. Artulle verijälki oli suht helppo, mutta vasta sorkasta se syttyi. Käsittämätöntä, että sammaleissa narun perässä vedetty sorkka jättää hajua ja herättää metsästäjän sohvaperunastakin.

Tällainen on ollut lyhyesti kerrottuna meidän harrastusvuosi. Kuulostaa aktiiviselta, mutta voin vakuuttaa, että arki on ollut enimmäkseen kotona ryytymistä tai pitkiä automatkoja. Kaikki ei tänä vuonna mennyt ihan putkeen, ja noilla koiramaisilla aktivoinneilla on pyritty edes vähän paikkaamaan tilannetta. Ja ainakin harrastuspäivinä Arttu on ollut elementissään. Harvakseltaan ollaan tietysti tavattu koirakavereita, mutta sekin vaatii aikatauluttamista ja liikkeelle lähtemistä.

Kesästä viis

Eihän me pysytty ihan vuottakaan piilossa. Kesän helteet on kärsitty ja kuten kuvasta näkyy, ainakin yksi vegejätski pisteltiin puoliksi. Tämä ei ollut mielipide kesästä, vaan raakaa faktaa. Kuumansietokyvystä on turha keskustella, se ei muuksi muutu.

Tänään käytiin ihan uudessa paikassa eläinlääkärissä, kun oli Artun kontrollikäynti labrakokeissa. "Metrikoira" menetti kolme putkea verta, mutta tykkäsi ilmeisesti paikasta, koska melkein nukahti selälleen syliin operaation jälkeen. Ensin kiusattu koira sai tuppo tassussa tehdä pienen nuuskuttelukierroksen.

Lempinimi "metrikoira" tuli muutama vuosi takaperin, kun käytiin palvelutalossa moikkaamassa iäkästä sukulaista, ja oleskelutilassa joku mummo totesi, että "nyt se metrikoira tuli". Onhan se aika tarkkaan metrin, hännänpäästä kuonon kärkeen. Ei vähän eikä paljon, vaan ihan sopivasti koiraa.

Nyt on aika mennä yöunille. Nähdään taas.