Retkeily jatkuu

 

Lauantaina oli niin mukava sää, että lähdettiin autolla oikein kunnon metsään. Tuolla samassa paikassa olen kuulemma sinkoillut viimeksi nuorukaisena. En tunnusta sinkoilleeni ikinä, mutta kiitettävästi oli vauhtia tassuissa nytkin. Olin elementissäni, kuten aina metsässä. Tuolla oli komeat polut ja laavut ja kaikki.

Metsästä puheen ollen, siellä meidän kodin vieressä olevassa sus... siis sysimetsässä en kyllä viihdy. Laitoin yhtenä aamuna jarrut tassuihin ja hännän koipien väliin, tehosteeksi tärisin. Ei auttanut ihmisen muuta kuin kääntyä suosiolla takaisin, kun olin jo edellisenä iltana nuuhkinut huolestuneen oloisena samaan suuntaan. Ja tulipa sitten ilmi, että meidän nurkilla on viime talvena pyörinyt kaksi sutta. Jäi kyllä mietityttämään, mitä hajua nyt ilmaisin. Taitaa tulla pitkä ja ankea talvi, lenkkien suhteen...

Näitä tuoksuja on vaikea kuvailla. Sammalta, puolukkaa, jäkälää, muhevaa maata...  

Ai hurja, tuossa on mennyt selvästi joku eläin! Ehkä kauris tai orava, molempia tykkäisin haukkua, nyt täytyy tyytyä vain ottamaan vainua.

Oli mainio metsälenkki, toivottavasti mennään pian uudelleen. Ihminen maisteli puolukoita siihen malliin, että niillä sen voisi houkutella piankin tuonne takaisin. Tällä reissulla en montaa kävelyaskelta ottanut. Laukkamittari näyttäisi hyvät lukemat, jos sellaisen olisin tassuuni ostanut.

Ihminen tosin osti itselleen jonkin älykellon, mutta ei tarkistanut etukäteen, onko se yhteensopiva kotona olevien (antiikkisten) eri järjestelmän laitteiden kanssa. Taitaa mennä palautukseen tai sitten tuli kallis, turha ostos. Tekniikka menee valon nopeudella kaukana edellä, meidän mamma hiihtää takaperin lautasivakoilla monot väärissä jaloissa perässä...

Visiittejä

Nyt on kyllä tapahtunut niin paljon, että piti aamulla nipistää itteään tassusta. Kyllä minä hereillä olin, joten en kai ole uneksinut muutakaan. Tulin raportoimaan, älkää pyörtykö.

Visiitti yks.

No, ensin oltiin vierailulla, kun Elli oli järjestänyt meille puutarhakutsut! Oltiin hienossa Elli´s Gardenissa, jossa tosin minun kulkuani rajoitettiin ikävällä narulla. Elli tassutteli uhkarohkean lähelle naapurin rajaa ennen kuin Ellin emäntä kutsui hänet takaisin. Ja nimenomaan kutsui, ei karjunut, kuten minun emäntäni heti niiden kahden sekunnin aikana, kun olin vapaana. Anteeksi Elli ja naapurit...

Ellin kutsuilla syötiin herkkuja, paljon ja koko ajan. Ainakin minun emäntäni, joka oli pää salaattivadissa niin monta kertaa, että hävetti. 

Ellin emännän herkkukäsi oli antelias!

Arttu: Anna, tänne, mulle, kaikki namit!

Elli: Mamma... missä minun herkku :/

Onneksi Ellikin sai osansa <3

Me oltiin niin sopuisa pari, että odotettiin jo paremmin vuoroamme, kun herkkuja vaan sateli.

Lukekaa Ellin blogista lisää, kun me ei varmaan edes muisteta enää ihan kaikkea, mitä tapahtui. Ellin emäntä on tunnetusti tarinankertoja, ja vaikka sadun tilasimme, saimme ihan oikean reportaasin koko vierailusta. Kiitos teille vieraanvaraisuudesta ja kivasta postauksesta.

Visiitti kaks.

Nyt se tapahtui. Nimittäin kun vähän aikaa takaperin kyselin, pitäisikö minun mennä töihin. Mehän sovittiin jo, että annetaan noiden ihmisten tienata, me tassuväki voidaan huilata. Mutta nyt kävi niin, että olin ihan oikeassa työhaastattelussa! Mamma oli mukana, istui tuolilla kuin muurahaisia housuissa, piipitti jotakin, oli suurimman osan aikaa hukassa kuin pallo meressä.

Minä sen sijaan viihdyin. Ensin kävin nuolemassa kaikkien ihmisten jalat, polvet, sormet, mitä vaan sattui kielen ulottuville. Erityisen tarkkaan nuuskin sen pomo-miehen lahkeita, silläkin kuulemma on koira kotona. Uskon, että ne tykkäsivät, kun kesken tärkeän keskustelun viileä kuononi herätteli ja toi oman säväyksensä tilanteeseen. Lopun ajasta viihdytin itseäni jahtaamalla varjoja, joita huoneen lattialle tuli auringonpaisteessa. Kiepsahtelin häntä terhakkana ja näytin, miten ketterä olen. Ikääni ei uskottu, joku korjasikin, että ei varmaan 12 vaan 2 vuotta. Olinko rottingilla, no olin! Saisin varmaan sen työpaikan heti, jos olisin käytettävissä.

Matka oli pitkä. Minulla oli takapenkillä hyvät oltavat ja evästäkin mukana. Jaloittelimme mennen tullen, ja sain nuuskutella ihan uusia hajuja. Poikkesimme matkalla myös yhdessä venesatamassa, jossa oli tosi hieno kävelytie.   

Näin täällä suuressa kaupungissa potkitaan hiekat menemään!
Ajoin varislauman lentoon ja jätin omat kirjeeni city-kamuille.

Ps. Tuskin mamma sitä työpaikkaa saa. Annan sille lähipäivinä vähän esiintymiskoulutusta, mutta nyt nukun matkaväsymystä pois. Eikä tainnut selkä oikein tykätä reissusta.

Metsässä

 

Meidän valokuvat on yleensä sisällä otettuja, puolihämäriä räpsyjä nukkuvasta koirasta. Niinpä tuli sisäsyntyistä painetta julkaista pitkästä aikaa todistusaineistoa, että liikumme myös ulkona, ja koira pääsee ihan lenkille :D

Hyviä hajuja on niin paljon, että matka ei tahdo edistyä paljoakaan. Mutta mikäs kiire meillä. Toinen on eläkkeellä, toinen osa-aikanen etätyöntekijä, joka saa useimmiten päättää, mihin aikaan päivästä työskentelee. Joten antaa mennä vaan hajut kohti kirsua, otetaan seuraava askel, kun keritään :)

Kuten huomaatte, ihan vasta hoidetussa puistossa ei meillä enää ulkoilla. Mutta kyllä tähän tottuu, pääasia että koira viihtyy. Ainakin nyt kaikki tuntuu olevan hyvin, lenkillä pysähtely ja tuijottelu on loppunut. Oliko alkukankeutta uusissa maisemissa vai selkäkipua. Sitähän ei koskaan voi varmuudella tietää, mutta nyt on hyviä päiviä, se on pääasia.

Ps. tänään olisi Artun ihmismummon syntymäpäivä. Ikävä hiipii, vaikka on jo kolmas kevät, kun ei enää voida mennä käymään ja onnittelemaan. Mutta ei auta kuin silitellä Arttua kahden edestä, sillä sen homman vain mummo osasi parhaiten.

Kesäisiä tassutuksia

Kyllä näitä metsäpolkuja kelpaa tallata.

Saisko hiukan lisää siimaa, tuolla on nyt mielenkiintoinen haju!

Kiitos, nyt voidaan hetki olla tässä.
Katsele sinä vaikka pilviä tai laske ohikulkijoita, jos aika käy pitkäksi.

Metsävisiitti

Työpäivän päätteeksi löydettin itsemme metsiköstä. Sitä en ymmärrä, kuinka monta kuvaa pitää samasta koirasta ottaa kaatuneen puun tai kannon nokassa. Minusta riittäisi yksi, ettei tarvitsisi tässä kiikkua ja kuunnella kuvaajan tuskittelua, miksi näytän niin jähmettyneeltä. Kiellettiin hyppäämästä alas, joten oliko vaihtoehtoja? 

Kurjenpolvia, kuulemma. Mutta ei tarvitse hoputtaa eikä ainakaan kiskoa, minun polveni eivät ole enää ihan niin uudet ja notkeat. Paljon jäi viestejäkin haistelematta, kun taas on kiire. 

Tähystäminen on tärkeää puuhaa, kun tässä puun päällä pääsee tasapainoon. Mikä tuokin kasvi mahtaa olla, sitä on pidettävä vähän silmällä. Rastaat pitivät mahdotonta meteliä, ja viereisessä puistossa oli useampikin jumpparyhmä koolla. Aika monipuolinen lenkki, vaikka hihnan päästä yritettiin taas määräillä suuntaa ja vauhtia. Pääsimme lopulta sopuun, ja sain päättää muutamassa risteyksessä, mihin mennään. Huomenna rannalle, jos saan toivoa.

Ranta tarkastettu

Pääsin rannalle, kuten oli puhe! Hiukkasen ihmetyttää, miksi me mennään sinne aina vasta silloin, kun alkaa sataa! Siinä on kai sama sääntö kuin ikkunoiden pesussa ja pyykin kuivaamisessa ulkona. Meillä on tätä tuuria aina kun yritetään heittää vapaalle. Ihmisen oli ensin vaikea päästä irtaantumaan etätyöpäivästä, sitten tuli sade, ja kun palattiin kotiin, työkoneella odotti kummasteleva viesti, miksei ihminen ollut sovitussa palverissa. Napanuora on joskus pitkä ja vahva, ihan kuin tuo nyöri mun ja ihmisen välillä.

Näytän kuulemma kuvissa vanhemmalta kuin oikeasti. Jos pääsen tänä kesänä joka päivä rannalle, nuorrun syksyyn mennessä niin, että ette tunnista. Ai, ihminen ei usko tuohon haaveeseen. Tylsä realisti, ei sen oma peilikuvakaan enää ajokorttia muistuta.

Valkoista

Tuulenpuuska tuli juuri, kun otin kuvan. Eikä asiaa helpottanut yhtään hihnan päässä sinkoileva mäyräkoira. Tärähtänyt lopputulos, mutta sen kerran kun saadaan (kännykkä)kamera mukaan lenkille, on kuva julkaistava, vaikka laatu olisi mitä.

Arttu tutustui tänään pieneen valkoiseen koiraneitiin puistossamme. Tuli hyvä mieli, kun herra mäyrä osasi käyttäytyä ja pisti hiukan leikiksikin: etutassut maahan ja häntä heilumaan. Sitä oli ilo katsella, kun koirakavereita ei juuri muuten näillä kulmilla ole. Niitä ei lasketa, jotka omistajat päästää ilman tilannetajua pitkässä hihnassa Artun nenille, vaikka vastaanotto on kumeaa murinaa ja pystyyn nostettu selkäevä. Arttu valikoi seuransa, sille nyt ei voi mitään, eikä ole edes tarpeen.

Kadonneet pökäleet

Syksyiset kävelylenkit ovat parhaita. Tässä vaiheessa ennen pakkasia pienet vilunpuistatuksetkaan eivät haittaa. Mitä tahansa ennemmin kuin sitä viime kesän loputonta hellettä. Näin kauniina syksynä on vielä helppo hehkuttaa...

Eiliset kaveribileet – jotka jatkuivat vielä iltapäivän ajan kotiin kyydityn kaverin luona, vinkulelu- ja pehmotaivaassa – ja torstain rapujuhlat veivät Artusta turhat mehut. Tämä päivä oli jo iltapäivän puolella, kun kävin ilmoittamassa Sir Mäyrälle, että nyt on todellakin aika nousta "aamuaskareille".
Mutta kuinka ne askareet sitten hoituikaan?

Muutamat koirat kuulemma tekevät tuotoksensa puskaan, ojaan tai muuhun harmittomaan paikkaan, josta niitä ei tarvitse edes kerätä pois. Artun tyyli on ollut aina parkkeerata pyörimään pihojen edustalle, risteykseen, mahdollisimman vilkkaaseen ja avoimeen ympäristöön. Tänäänkin vähän ennen neljän tien risteystä löytyi se kohta, jossa sopi kyykistyä. Seisoskelin muovipussi kourassa ja toivoin, ettei kovin moni auto luule, että odotan pääsyä suojatielle...

Kun aioin kääräistä pussiin sen, minkä koiranomistajan kuuluu, tuli pieni ongelma. Ruohikolla oli paljon keltaisia lehtiä, ja vaikka miten tarkkaan tuijotin, en löytänyt pökälettä, joka liittyisi mukana olleeseen koiraan! Vilkkaan risteyksen tiedostaen tein parhaan mahdollisen sijaistoiminnon, nappasin maasta pussiin jonkun muun (varmasti samalla tavalla kadonneet) pökäleet ja kiikutin ne roskiin. Tulipa pussille käyttöä, ja julkiselle seisoskelulle syy.

Jos naamioidun ööö... tyttöbulldogiksi, menisimmekö minä ja vieraat pökäleet täydestä? Ai ei vai...??

Se vähän huonompi päivä

Tunteita nostattavia lenkkejä taas viime aikoina.

Kuljimme autotien vieressä olevalla kevyen liikenteen väylällä, nurmikon puoleista vasenta laitaa. Vastaan tuli samaa puolta äiti kahden lapsen ja rattaiden kanssa, koira hihnassa. Autotien reunaan ei ole mukava siirtyä lasten eikä koirien kanssa, joten päätin välttää kohtaamisen vieraan koiran kanssa ja ohjasin Artun kauemmas leveälle nurmikolle, pois asfaltilta. "Jaaha, täällä oikein väistellään", oli vastaantulevan rouvan kommentti. Se ei kuulostanut kiitokselta. Se kuulosti hyvin paljon ihmettelyltä, sellaisen ihmisen sanomana, joka itse ei väistä, vaikka päälle käveltäisiin. Häneltäkö se olikin pois.

Iltapäivällä tuli kotipihassa vastaan isä kahden lapsen kanssa. Toinen pojista, n. 5-6 v. käveli hiukan kauempana muista ja heitti maata pitkin kiven meitä kohti. En sanonut mitään, kun ei osunut. Ohittaessamme poika vältteli katsekontaktia. Ja kun oli ohitettu, lensi toinen kivi takaapäin, matalalta kohti Arttua. Käännyin ja kivahdin, että äläs heittele kivillä! Tämäkin jengi jatkoi matkaa, isä kääntyi vasta vähän ajan päästä vilkaisemaan, mutta jatkoi autolle asti muina miehinä.

Haloo! Väistän itse lähes jokaisessa koirakohtaamisessa, kun monellakaan ei näytä olevan varaa ostaa sisäänkelautuvaa fleksiä. Annan tilaa, vaihdan tien toiseen reunaan, olen ollut syvällä hangessa ja ojassa räyhäävien koirien takia, kuuntelen kommentteja, nielen opetustarkoituksessa ladellut luonneanalyysit epäsosiaalisuudestani, kun en päästä koiraa kuonoilemaan joka ikisen vastaantulevan kanssa. Ja lopuksi lentää kivet eikä aikuinen mies edes puutu jälkikasvunsa käytökseen. Väistän myös lapsia, koska ymmärrän, että joku voi pelätä hyppivää koiraa, eivätkä vanhemmat ilahdu siitä, että lapsen naama on koiran kuolasta märkä. Alanko röyhkeäksi maantiejyräksi, oikeasti epäsosiaaliseksi. Ostan "hyökkäysvaunut", tuplamallia. Hommaan Artulle sen mäyräkoiraa muistuttavan, pitkäsäärisemmän rodun kaveriksi. Koirat laitan kulkemaan vastaantulijoiden puolella, pitkässä hihnassa.

Nyt lähdemme iltapissalle ja toivomme, että puistossa ei ole tänä iltana ristin sielua. Käämi palaneena olisi huono saada unen päästä kiinni. Kiitos ja anteeksi.

Kesäretkiä

Kesällä on kiva retkeillä uusissa maisemissa.

Toiset poseeraa, toiset ei... 

Kiitos Kallen emännälle kuvasta.

Uutispommi ja muutama muu pienempi paukku tulossa

Tulin ilmottamaan, että huomenna paukkuu! Enkä tykkää yhtään.

Mutta nyt pudotan teille semmosen pommin, että mulla on tyttöystävä, josta kyllä tykkään! Ei haitannu yhtään kurakeli eilen puistossa, kun se tyttö mennä viipotti vierellä. Painelin paidan hihat märkinä joka paikkaan mukana. Plätsähdin nimittäin suoraan vesilammikkoon, kun se tyttö tuli ulos autosta ja mulle tuli kiire ja ne hihat kastu. En huomannu koko asiaa puistoilun aikana. Lopuks pussattiinki. Mamma sotkeutu asiaan sanomalla, että kyllä mäyräkoirat toisensa tuntee. Minut kutsuttiin jo tyttiksen kotiinki tutustumaan lähiaikoina. Ja sit pääsen kylään sinne niin, ettei mamma änkee mukaan! 

Mutta teille kaikille oikein hyvää uutta vuotta! Ja jos joku muukaan ei tykkää niistä paukkuvista, kannattaa pysytellä lähellä mammaa, äippää, iskää, siskoa, veikkaa, mitä turvallisia hahmoja kenelläkin sattuu kotona olemaan. Pian se pauke on ohi, ja meille nelitassuisille alkaa uusi, jännittävä vuosi.

Merilounas

Meikäpoika pääsi mukaan retkelle! Ei me nyt ihan merellä oltu, mutta pitkä lenkki tehtiin meren rannassa, ja sen päälle mentiin lounaalle koiraystävälliseen paikkaan.

Aluksi ei näyttänyt lupaavalta.

Mammat pisteli lohisoppaa ja minä katselin silmät pyöreinä.

Kupista en juonut, vaikka talon puolesta niitä oli tarjolla useampiakin. Ja raikasta vettä sai ottaa kanisterista. Mamman mukista maistui kalaliemellä höystetty vesi ihanalta :)

Lounaan jälkeen ajoimme johonkin lentokoneiden lähtöpaikkaan. Heilutimme Kallen mammalle ja lähdimme kotiin. Aina se vetää vakavaksi, kun on jäähyväisten aika. En saanut illalla nukuttua. Kiipesin sohvalla tyynykasan päälle, kuten aina kun en haluaisi jäädä yksin kotiin. Mamma tuli hetkeksi lohduttamaan, kun tajusi, että minulla on ikävä sitä kainaloa, jossa melkein viikon nukuin.

Vähän on joskus paljon

Luolakoira.

Peitto oli yöllä taas huonosti (toi siniruudullinen) eikä ihminen tullut apuun. Pakko tunkee siis samaan pussiin tyynyn kanssa...

Toisaalta saamaton (kiitos migreeni), toisaalta toimelias viikko. Raivoisaa siivoamista (hiekkaa oli eteisessä varmaan enemmän kuin kaduilla ennen kevätsiivousta) ja pyykkäämistä, parvekkeen siistimistä ja lenkkeilyä.

Putosin pitkospuiden läpi suohon, raivostuin puhelinmyyjälle, tahrin siivotun kylppärin pussitonta pölynimuria tyhjentäessäni ja missasin viikolla migreenin takia ainutlaatuisen luennon ja konsertin. Mutta se nyt on kaikki elämää. 

Tyynyliinaansa jumittunut koira nauratti heti aamulla: tästä oli pakko tulla hyvä päivä :) Löysimmehän kuitenkin ne pitkospuut kivassa metsässä sekä valtavan koirapuiston. Pieni Arttu oli liikuttava näky siellä viipottaessaan. Lenkin jälkeen odotti molempia hyvä ateria. Nyt on kodissa kesälauantain rauha, se seesteinen tunne, kun paljon on tehty ja saatu aikaan ja voi istahtaa väsyneenä, mutta onnellisena.

Hyvää viikonvaihdetta sinulle myös.

Nalle kouluttaa koiraa

Kevät on kiireistä aikaa!

Olen vahtinut parvekkeella lentäviä itikoita ja varjoja.

(Kuten näkyy, meillä ei ole vielä kesäkukkia.

Ihminen odottaa hallaa tai muuta tekosyytä...)

Olen mennyt metsään.

 Ja tullut sieltä pois :)

Haastavinta oli opettaa mammalle ja nallelle uusi temppu!

Näin se menee:

Mamman kuuluu heittää nalle mahdollisimman kauas (helppo juttu pienessä kaksiossa,  mutta tarkoitus ei tietääkseni ollut osua koriste-esineisiin...) Niin, ja nallen saa heittää vain, jos kosken sitä kuonolla tai menen maahan. Jos mua siis huvittaa.

Ai, eikö mennyt noin? Mummiälestä!!

PS: Opetin Artun koskemaan kuonolla nallea (ei syöksähtämään kita avoinna nalle-paran kimppuun ja puremaan sitä tappomielialalla). Laitoin oman käteni harjoitusalustaksi, koska sitä ei purra. Ei koskaan. Lisäsin juttuun ärsykkeen ja samalla vihjeen heiluttamalla nallen päätä sivulta toiselle. Siitä tuli siis nallen antama sanaton käsky, "koske". Maltti on valttia (koiralla) ja aika pian oli vauhdikas noutoleikki opittu :) Palkkioksi kuonolla koskemisesta tuli siis aina nallen heittäminen eteiseen noudettavaksi. (Ja vain kerran koriste-esineisiin...)

Toinen harjoitus meni sitten niin, että Artun piti mennä maahan aina, kun nalle nyökkäili päätään. Tässäkin tarvittiin vähän tutulla käsimerkeillä avustamista aluksi, mutta tehtäväkin oli paljon vaikeampi. Päätään nyökyttävä nalle näytti nostavan koiran kierroksia, joten itsehillintää ja keskittymistä koeteltiin aika mukavasti.  Nyökyttäminen oli ilmeisesti jotenkin haastavaa, koska maahan menoa edelsi aina valehyökkäyksiä ja mörähdyksiä. Tämänkin tempun lopulta opimme :)

Arki muuttuu muistoiksi

Tänään vietimme ulkoillen aikaa entisen kodin kulmilla. Eikä ne olleet mitään kulmia, vaan avaria merinäkymiä, puistoa, kallionkuvetta ja leveitä rantabulevardeja. Enkä yhtään kiellä, kirpaisi taas aika kovasti tassutella niissä maisemissa. Enemmän kirpaisi tulla kotiin, ja tassutella näissä hmm... kadunpätkissä. (Siistitty versio.)

Suurkiitos Monnalle! Aamupäivämme oli täydellinen, odotan malttamattomana tuloksia valokuvien muodossa. Ihan kuin joulua odottaisi :)

Kiitos myös Kallen mammalle, pikaisesti sovittu rantakirppiskierros oli hauska yllätys! Ja kyllä pärjäsit Artun kanssa hyvin, vaikka ensin hiukan pelotti fillari-sinkoilevamäyräkoira-pehmolelu-kombo...

Hassua, kummallista ja hiukan vielä sopeutumista vaativaa. Siis se, että entinen "tavallinen arki" onkin nyt kultaisia muistoja, haikeutta, ainutlaatuista... Ja vielä kerran sanon itselleni: "Kaikkea ei voi saada kerralla."

Hirmu aikaisin piti herätä lauantainakin...

... mutta kyllä se kannatti!

Sain uuden LEIJONAN.

Opetan sille talon tapoja.

Taukoliikuntaa

 

Askartelun lomassa on käyty fiilistelemässä satamassa.

Tämä on eri satama kuin aiemmissa kuvissa.

Korttien sarjatuotantokin on edennyt erilaisten materiaalikasojen ja työvaiheiden kautta.

 

67 x tuplarusetti.

Osa korteista on jo saanut harsoa ja liimaa yllensä.

Esteitä

Ai tästä yli vai?

Mikäpä siinä, on tätä treenattu.

Tuosta en hyppää.

Jatkaisin jo matkaa.

Kanavan kunkku

Tämä kaikki on minun...

...ylhäisyyteni valtakuntaa.

Pistää naurattamaan =D

Reitti selvä

Hyvältä näyttää, mamma. 

Uskalletaan mennä hissiin ja

lähteä pihalle.

Lenkillä todettua

Jos vilkaisen oikein nopeasti, en putoa...

...ja jos kävelemme hyvin nopeasti, 

ehdimme kotiin ennen kuin kuolen nälkään!