Joulu. Ihmisille lyhyt ja koiralle niin pitkä.
Oltiin reissussa, keskellä ei mitään, naapurien neitikoirat ei kirjoittele kirjeitä portille asti = mäyräkoiralla ei ollut hinkua jäädyttää tassuja tiellä liki 30 asteen pakkasessa ja korvia aukean yli viuhuvassa viimassa. Pissat etupihalle, kakat takapihan lintulaudan alle. Ja viivana sisälle! Emäntä nautti, ja teki vain velvollisuudesta joka toinen päivä lyhyen lenkin.
Ennenkokematonta; mäyräkoira pyysi kesken lenkin että käännyttäisiin takaisin. Jalkakaan ei noussut siinä viimassa, piha oli paras paikka...
Lumityöt ja polttopuiden haku liiteristä tehtiin koiran kanssa
yhdessä. Hankeen heitellyt lumipallot olivat emännän mielestä
lihastreeniä, sisällä ympäri taloa kätketyt namit
aivojumppaa. Siltä sekin ensin näytti.
Yöt koira nukkui superlonpatjasta rullatussa "teltassa". Syynä se viima, joka puski pakkasen läpi hataran lattian.
Kotiinpaluu. Ihmiselle aina mukavaa, koiralle lottovoitto!
Onhan se ennenkin majoittunut lähtöpäivänä auton etupenkille, eikä suostunut enää ulos tulemaan!
Matkaväsymys. Kesti koiralla yhden illan, emännällä pari päivää. Jonka aikana koira alkoi turhautua...
Ja turhautua.
Ja emännän hermo kiristyä.
Leudommassa säässä heitin "ohjakset naulaan" ja vein koiran
vapaana metsäautotielle. Josta jo kerroinkin. Hypätään seuraavaan hankipäivään...
Menimme hevostallin pelloille; yksi ihminen ratsailla, kaksi tallaamassa polkuja koirille, Saimi ajamassa takaa hevosta hirmuisen haukunnan säestyksellä.
Arttu huomasi kolmen viikon asumuseron päättyneen, ja kulki koko hankimatkan nenä Saimin hännän alla... Eikä tajunnut, että Saimista on tullut
NAINEN, joka myös tiuskinnalla osoitti sen...
Iso hevonen, jota jahtaa vieterihypyillä 4-kiloinen tyttörussel, jota jahtaa puolen metrin lumessa 10 sentin jaloilla mäyräkoira, jota yritti emäntä aluksi karjua luokseen, joka oli turhaa...
Illalla uni maistui 3 tuntia. Sen jälkeen mäyräkoira asettui ulko-ovelle...
(Sensuroitu)
Tänään metsäautotielle vapaana. Tien päässä ihmisen näköetäisyydellä pysymisen koulutusta. Kun kutsu ei kerrasta tehonnut, käännyin eri suuntaan, jäin lumikasan tai mutkan taaksen, kunnes koira tuli. Muutaman kerran jälkeen ymmärsi jo odottaa, että varmasti lähden mukana jatkamaan matkaa. Seuraavassa mutkassa koiralla aina irtiotto, ei auttanut enää "odota" eikä "tänne", se aavisti että tulen lopulta kumminkin perässä. Käännyin taas... Koira tuli pitkän ajan kuluttua hakemaan, katsoi silmiin ja pärskähti erittäin paheksuvasti. (Etkö sä muija voi lakata jauhamasta tätä samaa, sen kun kävelet mun perässä, kuten ennenkin!)
Luulin voittaneeni mäyräkoiran. (olinpa tyhmä...)
Mäyräkoira ei siedä
toistoja, maksimissaan 3 tai 4. Sen jälkeen ihmisen ovelasti keksimä juoni tai keino on tuttu kuin oma napa. Kyllästyttävää, ällöttävän tylsää jauhaa samaa, tuumii koira, ja painelee menemään. Lähestyimme jo autotietä, jonka toisella puolen on koti. En nähnyt koiraa, en kehdannut huutaa (karjua) seitsemättä kertaa, annoin sen jo kauan tietämän mukaan periksi ja kävelin perässä, vaikka olin päättänyt olla aina kadoksissa, kun se menee omia menojaan.
Tulihan se lopulta, sain hihnankin kiinni. Ja osasin kävellä ihan kotiin asti, vaikka koira ei näyttänyt tietä.
Niin, ne mäyräkoiran
korvat. Yliarvostetut, ylijalostetut ja turhamaiset.
Mitä virkaa olisi laivassa purjeilla, jotka olisi käsitelty tuulta hylkivällä aineella? Tai majakalla, jota merimies ei uskoisi todeksi.
Juu, vertaukset ontuu, mutta niin minun aivonikin, koska koira ei saa olla minua viisaampi kuin omistaja ;/%####
Ai niin. Tänä iltana on rauha maassa. Koira on
rento!Hyvänen aika, miten mä sen tein, meni itseltäni ohi. Olen jo muutaman kerran varovasti tarkistanut, notkuuko se ovella. Ei. Nukkuu petillä tai lekottelee sohvan selkänojalla... Ja nauraa partaansa, kun en tajua tätäkään juttua.