Onnittelut avaruustyylillä :)

Onniteltavien hauskat harrastukset ja ammatit inspiroivat joskus kortin suunnittelussa parhaiten.

Kortti edestä.


Ja takaa.

Tuote-esittelijä

Tässä emännän itse tekemä lelu, josta tykkään kovasti. Voisin pitää vaikka tollaset koirakutsut, joilla esittelisin lelukoppani sisällön ja välipalana otettais emännän pöperöitä. Kukahan tulis, jos tämä olis kutsu ;))

PS: arvonta edellisessä postauksessa, 15.10. asti.

Vuosi sitten... arvonta jatkuu :)

Tekemättömät työt ja annetut lupaukset on varmaan rasittavimpia asioita, joita tiedän. Siis jos ne jäävät keskeneräisiksi.

Vuosi sitten blogissani oli arvonta liityen koiran villapaitaan. Lupasin tuolle arvonnalle jatkoa, kunhan Artun oma villapaita on valmis. Siitä olen jo julkaissut keskeneräisenä kuvan, ja parempia ei ole vieläkään otettu, joten tässä linkki meidän paitaan :)

Jos ja kun joku innostui silloin kutomaan koralle villapaidan, tai jos olet niitä muuten tehnyt, nyt voi osallistua arvonnan jatko-osaan 15.10. mennessä. Linkitä tekemäsi villapaidan kuva (mielellään koirasi päälle puettuna:) kommenttilootaan ja jätä pieni viesti itsestäsi. Vastanneet osallistuvat arvontaan.

Tervetuloa mukaan :)

Pala sitä vai tätä

Koira mokeltaa pientä keksinmurusta pitkän tovin, ottaa suuhunsa ja pudottaa pois, noukkii valkosuklaamurun, sylkee pois, aukoo suutaan kuin hengen hädässä saatuaan kuivatun karpalonpalasen keksistä hampaisiinsa…

Sama koira käy raakaan lihaiseen luuhun alkuvoimaisella taidolla ja vaistolla, vaikka edes emonsa ei varmaan ehtinyt tuota opettaa ennen kuin julma maailma ja ihmisten lemmikinkaipuu erottivat nöösipojan muusta perheestään.

Olet rakas, keksinmokeltaja ;)

Suosikkirodut

Annamari aloitti mukavan haasteen. Listaan tässä (ainakin) 10 suosikkikoirarotuani kautta aikojen. Kaikkia rotuja ei olisi mahdollista edes harkita itselle kotikoiraksi, mutta kaikissa niissä on jotain, mikä viehättää omalla tavallaan. Sydämenmurskaaja on mäyräkoira forever, mutta siksipä jätän minäkin sen listalta pois liian ylivoimaisena voittajana :)

Tässä suosikkikoirani, ei paremmuusjärjestyksessä vaan sulassa sovussa. Leikkimielisesti olen keksinyt jokaiselle rodulle myös "käyttötarkoituksen", vaikka koira onkin todellisuudessa tärkeä ihan itsensä vuoksi, ei koristeena. Koiran nimeä klikkaamalla voi katsoa koiran kuvan.

1. Kultainen noutaja
Kultsi on ollut mielestäni aina ihan erityinen rotu. Siinä on kokoa, lempeyttä ja pehmeitä piirteitä. Halittava koira.

2. Bokseri
Tämä rotu tiikerinraidallisena (ehdottomasti luppakorvaisena) oli pitkään haaveeni talon vahdiksi.

3. Dalmatiankoira
Niin kaunis, sisustusta täydentävä koira :)

4. Welsh Corgi
Tämä on ihan uusimpia ihastuksiani. Sopisi Artulle leikkikaveriksi.

5. Dandiedinmontinterrieri
Tämä vaan on! Mäykkymäinen keho, ihania värejä, sopivan kokoinen, ja luonnetta löytyy. Tarina kertoo, että tämä koira sai nimensä romaanin fiktiivisen henkilön mukaan.
Olkoon tämä sitten se mäykyn jälkeen eniten omistajaansa kasvattava koira!

6. Cockerspanieli
Kaunis.

7. Beagle
Mitä tästä nyt voisi sanoa... Se on hellyttävä, hassunkurinen pönöttäjä, joka olisi sopivankokoinen mukaan otettava. Hauska.

8. Perun tai meksikonkarvatonkoira
Tämä kuva kertoo kaiken! Ihana nahkavauvahauva...

9. Vehnäterrieri
Mukava vehnäpellon värinen kiharainen koira, josta kaiken lisäksi ei juuri lähde karvaa. Allergiaystävällinen.

10. Punainen Irlanninsetteri
Tämän rodun hankkisin, jos haluaisin tehdä vaikutuksen :) Setteri liikkuu kauniisti ja on näyttävä koira.

+ 1 Iso villakoira
Jos mäyräkoirankin jälkeen vielä haluaisin viisaan mutta rauhallinen koiran, luulen että tässä olisi yksi vaihtoehto.

Jos Ossin Marja-Leena ja Myrskyn äippä ehtivät esitellä omat suosikkinsa, jatkakaa haastetta :)
Kuka tahansa voi kertoa suosikkinsa!

Puoli poroa, kiitos!

Loppukesällä sain sen saman porokärpäsen pureman, joka melkein epidemiana tuntui leviävän täällä blogimaailmassamme. Yksi toisensa perään havahtui poron luiden ylivertaisuuteen ja etsimään niitä omista lähikaupoista tai supermarketeista. Lukeudun varmaan ahkerimpiin etsijöihin, koska hakureissut eivät jääneet paikallisten kauppojen tasolle. Ajoin lähikaupunkiin ja kulutin aikaa pakastekaappien ja -altaiden reunoilla enemmän kuin monikaan elokuvafriikki dvd-hyllyn luona. Lopputulos oli sama pyöreä nolla kuin kotikaupungin kaupoissa. Niiden lemmikkiruokahyllyt osasinkin jo ennestään melkein ulkoa, mutta kävin silti kaikki vielä kerran uskollisesti läpi.

Syöksyin internetin Google-avusteiseen maailmaan. Hakusanat poron luiden ja koiranruokien välillä tuli kokeiltua laidasta laitaan. Myyntipaikkoja löytyi pohjoisesta etelään. Latelin sähköposteja tavarantoimittajille, joilta sain verkkaisia vastauksia muutaman päivän viiveellä. "Liian aikaista, porojen listiminen alkaa vasta lokakuussa." "Kyllä valikoimaamme kuuluvat poron LIHAT." (kysyin LUITA!!! ÄRrrrgghhRRR...) "Toimitamme porotuotteita sesonkiaikana etupäässä vakioasiakkaillemme..."
Lopulta sain tilattua 4 kiloa poron luita "sopivina annospaloina", sisältäen mm. selkärankaa ja kylkiluita. Jos olisin löytänyt ostopaikan vain 2 tuntia aiemmin, olisin ollut muutamaa luuta viisaampi jo samana päivänä. Nyt jouduin odottamaan seuraavaa toimituspäivää kuukauden.

Kuukauden malttamattoman odottelun jälkeen ajoin pakasteauton lähimmälle pysäkille. Auto oli myöhässä. Soitin kuskille, joka rauhoitteli, että olen oikeassa paikassa, ja hän on tulossa..

Jonotin muutaman muun koiranomistajan kanssa vuoroani. Auton takakontista nosteltiin pahvilaatikoita ja muovikasseja. Muistan miettineeni, kenelle nuokin menevät, on rehvakkaan kokoinen tilaus jollakin. Varmaan koiralla on iso nälkä ja suuri suu.

Vuorollani kuski haki yhden pienen paketin eteeni. Kärkkäästi ilmoitin tilanneeni myös poron luita. Sanat tuntuivat oikein hyvältä ja laadukkailta suussani. Tunsin nousseeni koiran omistuksessa seuraavalle tasolle, pois ikiaikaisten naudan rustoluiden ja koiranmakkaran ostajien joukosta. Leijailin poron luiden omistuksen odotuksessa. Nautin etukäteen siistien luubrikettien tarjoilusta koiralle, joka nautiskellen vetäytyisi omiin oloihinsa järsimään pohjoisen Suomen puhtaassa ilmassa kasvaneiden luonnonvaraisten eläinten luihin varastoimia hivenaineita ja vitamiineja...

Tuijotin eteeni siirrettyjä muhkuraisia muovikasseja, joista sojotti huolimattomasti solmittujen kädensijojen välistä ja muovin läpi epäilemättä jotain kylkiluihin viittaavia suikaleita. Kuski ilmoitti hinnan, jonka maksoin samalla, kun barffaajan viitta valahti vähitellen harteiltani, kiepahdellen hetken kolkoksi käyneessä tuulessa ja jääden asfaltille. Tartuin kuin unessa kasseihin ja kannoin ne autoon.

"Sopivien annospalojen" sovittaminen pakastimeen oli seuraava haaste. Jos poron luut säikäyttivät minut puolikuoliaaksi, kurkistus strutsin luita sisältävään kassiin sai jo tuntemaan silkkaa kauhua. Vaikka en ollut olettanut, että annospalat ovat tasakokoisia legoja, joita voi tarjoilla hopealautaselta, omista mielikuvista siirtyminen näihin ruhon osien todellisuuteen sai miettimään moottorisahan hankkimista.

Poron luut ovat lasten leikkiä koiran hampaissa. Ongelma onkin siinä, että salamannopea herkuttelija kiskoo vatsansa umpiluuksi, jos en vahdi vieressä ja ota (suden annospalan kokoista) luuta sopivalla hetkellä pois. Eli täydellinen paluu naudan rustoluiden syömiseen, mikään ei muuttunut, vaikka saimme puoli poroa ja strutsin kaupan päälle! No, onhan niissä sentään ne vitamiinit.

Tinkimätön ja lahjomaton

Olen yllämainittujen lisäksi päättäväinen, määrätietoinen ja päämäärähakuinen. Joita ominaisuuksia emännässäni on vain silloin, kun se haluaa estää jonkin noista mielentiloistani toteutuvan.

Jos haluan ulos (koska muistan, että joku typsy-tipsu oli jättänyt paremmat tuoksut kuin viime viikolla...), teen sen selväksi. Emäntä poisti eteisestämme maton, koska viihdyin liian hyvin siellä. Vaativa tuijotukseni vei kuulemma hermot. Oliko täällä jossain ennen sitä hermot... Tinkimätön olen kuitenkin 2-3 ulkoilun verran päivässä, muu on ekstraa. Jos emäntä on jostain käsittämättömästä syystä hyvin huonolla tuulella, vaadin häntä vielä useammin ulos. Lenkkeily kohottaa mielialaa!

Jos haluan emännän illalla sohvalle, makaan hänen työpöytänsä vieressä matolla ja urahdan kärsivästi vähän väliä. Tai makaan niin lähellä työtuolin pyöriä, että hänen on mahdoton vaihtaa asentoa vilkaisematta aina, ovatko tassuni vaarassa. Katsekontaktia odotankin, sen olen opettanut ihmiselle alusta pitäen. En tingi rutiineista, ja niihin kuuluu se, että pitkän työpäivän(i) jälkeen kanssani seurustellaan sohvalla joko palloa heitellen tai uusinta hanskaleluani vetäen. Voin myös viihdyttää tylsää tietsikkaa tuijottavaa emäntää tökkimällä häntä sillä hanskalla, törmäämällä hyöriessäni hanskan kanssa läppärin mokkulaan tai hyppimällä sohvan takana olevaan ikkunaan kärpäsen perässä. Kun emäntä alkaa näyttää kaikesta huolimatta erittäin tympääntyneeltä, hyppään neronleimauksen saaneena alas sohvalta, juoksen lelulaatikolleni, etsin kovaäänisesti puoliksi mäyhelletyn luun ja tuon sen hänelle! Hän yrittää joskus käskeä minut petilleni lattialle, mutta olen lahjomaton! Niin pemmeää petiä ei tänne voi tuoda, että luopuisin muista oikeuksistani.

Olen huomannut, että takapihalle pääsen helpommin pissalle kuin etuovesta lenkille. Niinpä käänsin asian voitokseni. Menin takaovelle istumaan, ja kun emäntä tuli katsomaan, juoksin etuovelle. Kerran se toimi, mutta kun tyhjä kakkapussi tuli takaisin kotiin, toisella kerralla minut tuupattiin takapihalle juoksunaruun. Silloin emäntä oli vaihteeksi päättäväinen. Erittäin epäinhimillistä.

Tarkkaavaisena koirana keksin asioita, jotka yritetään pitää minulta piilossa. Keittiössä on lipasto, jonka päällä on mikro ja sen päällä kulho. Riittävän korkealla, kuvitteli ihminen. Mutta minullapa on NENÄ! Aloitin haistelun jo sohvalla. Nostin kuonon korkealle ja haravoin ilmamolekyylien seasta ne sillä kertaa tarvitsemani vihjeet pehmeästä tuoksusta. (Onhan ihmisilläkin joitakin makuja makeasta suolaiseen. Tietäisittepä, miten paksu hakusanakirja tulisi tuoksuista!) Vähäisillä pään liikkeillä ylös ja alas löysin etsimäni! Juoksin mikron eteen ja ynisin. Huonokuuloinen ihminen nousi kai joskus viidennellä kerralla katsomaan, mikä leluista on mennyt mikro-lipaston alle!! Voi pöljä... Niitä pehmokoira-avaimenperiä minä kaipasin, jotka ovat siinä kulhossa mikron päällä! Päämäärähakuisuuteni ei tuottanut tulosta.

Kun ihminen ei tajunnut, mökötin sohvalla. Kunnes yhtäkkiä meni hermo. Syöksyin hänen villasukkiensa kimppuun lattialle! Juu, ei meidän Arttu ole koskaan ottanut sukkia, kenkiä...

Kertaus on opintojen mäyräkoira, eli muistattehan sen temppuni, jonka opetin pentuna emännälle. Koska en saanut aina kaikkia tavaroita, joita olisin tarvinnut, aloitin määrätietoisen koulutuksen. Vaikeat tehtävät eivät mene perille kerralla, joten pilkoin opetattavan asian pieniin palasiin. Ensin opetin emännän tulemaan ovelle käskystä. Seisoin eteisen lonksuvan oven edessä ja painelin sitä hartiallani. Sisäkuivaa koiraa toivova emäntä juoksi ovelle, oli kehumisvalmiudessa ja päästämässä minua ulos pissalle.Mutta sillä ratkaisevalla sekunnilla minä juoksin keittiöön. Niin, että ihminen tajusi asiayhteyden: ovi > kolkutus > luoksetulo > tavaroiden antaminen. Lipaston päällehän jemmattiin aina ne tavarani, jotka olisin halunnut pistää palasiksi. Sillä kerralla jäin ilman tavaroitani. Ihmiseni oli hidas oppimaan.

Olen ollut tänään emännän mielestä erittäin hyperaktiivinen (virkeä, sanoisin), kuriton (kekseliäs!) ja ärsyttävä (eihän eteisessä muriseminen ole paha juttu! Sen kun tulet katsomaan, mitä haluan!). Jään odottamaan poron luita tuon tylsän tietokoneen saadessa toistaiseksi kaiken huomion.