... ja sunnuntai :)

Illalla kotiutin koiran hoitopaikasta, toivottavasti tällä erää pidemmäksi aikaa. Ymmärrän jo, mitä on ikävä lattialla tassuttelijaa, sen verran paljon olen sitä joutunut kuskaamaan pois kotoa viime viikkoina. Kotiin palaavan riemukaan ei jäänyt mitenkään epäselväksi. Se jaksoi vetää railakkaan riemurallinsa läpi ennen kuin sammui petilleen. Josta sen herätin iltapalalle ja -pissalle 3 tunnin kuluttua. Koira ei voisi näyttää enempää pöllähtäneeltä ja uniselta...

Hoitopaikassa Arttu on tutustunut paitsi kissoihin ja lukuisiin koiriin ja lapsiin, myös uuteen koiranpentuun. Se ei ollutkaan sujunut ihan mallikkaasti, koska pentu oli onnettomuudekseen myös poika. Harmitti, kun ei ollut aikaa järjestää "tilannetta", jossa Arttu opetetaan kohtaamaan pentu oikein. Uskon nimittäin, että ongelman pystyy ratkaisemaan, olipa se remmiräyhy tai muu päähänpinttymä. Se vaatii vaan tilanteeseen menemistä, ei sen väistämistä. Tietenkin on oltava suht varma, mitä itse aikoo tehdä, kun merkit mäyräkoiran syttyvästä sapesta alkavat näkyä. Uskoakseni selviän.

Pidin pentua hetken sylissä. Arttu jäi lapsiportin taakse ja aloitti mielenilmaukset heti, kun lähestyin pentua. Käänsin päätäni ja sihahdin sille. Volina alkoi uudelleen, kun otin pennun syliin. Käännyin ja sihahdin. Sillä seurauksella, että mäyräkoira meni kuljetusboksiinsa, mylläsi ja melskasi siellä hetken ja vaipui sitten urahtaen boksin lattialle, kuono maata pitkin, katse käännettynä meistä pois päin mököttämään. Minä voitin. Mutta miten käy pennun, kun ne seuraavan kerran tapaavat... Olen paikalla, koska tiedän, että lempeimmänkin mäyräkoiran kosto elää, kun on mustasukkaisuudesta kyse. Paneudun kitkemään sitä pois, koska pentuihin kohdistuvana se on todella ilkeä piirre. Ja ikävä kyllä, reilu vuosi sitten olen nähnyt tilanteen, jossa Arttu käy silittelemäni pennun kimppuun n. 5 minuutin kuluttua. Eli muisti pelaa ja kosto elää.

Teimme tänään ensimmäisen kunnon lenkin mun keuhkoputkentulehduksen jälkeen. Auringossa tallustelu tuntui niiiiiin ihanalta, viis siitä että heikotti ja hiki nousi pintaan sangen hidastempoisesta etenemisestä huolimatta. Onnekseni tuli tuttuja vastaan, ja oli luontevaa seisoskella ja kerätä voimia :)

Keräsin katseita, kun koiralla oli fleecepuku... Kyselijöille totesin, että onhan sullakin takki :) Mutta kainaloiden suojaksihan sen puvun laitoin, ettei rapa roisku ärtyneisiin kainaloihin. Kainaloihin löytyi selitys: hoitopaikan kissat tiputtelevat syödessään kuivamuonaa keittiön uunin viereen, josta kärppä-Arttu käy poimimassa ne suuhunsa... Olen helpottunut, ettei ihan tyhjästä tullutkaan tuo vaiva. Ja hoituu varmaan nyt ajan kanssa taas kuntoon.

Monta kivaa tähteä tuikkii siis tänäänkin. Pusutteleva koira on kotona ja olemme laiskotelleet urakalla :) Olemme selvinneet niin monesta, että en lannistu pennulle ärhentelystäkään. Asia kerrallaan tilanteet haltuun, kyllä se siitä.