Se tuli taas, sama vaiva kuin tammikuussa. Jalka tai selkä, revähdys, venähdys tai joku muu vika. Tai mäyräkoiraselkä, mistä minä vielä tiedän...
Tulin kotiin töistä, surin lenkitystä joka taas alkaa, kun koira on kotiutunut ja oma kunto on vasta palaamassa. Surin lisää kun tajusin, että jätin koiran aamulla ruokkimatta, koska ajattelin tulla jo keskellä päivää ja jatkaa töitä kotona. Surin valmiiksi eteisen mytyssä olevaa mattoa, koiran ylienergisyyttä ja vaatimuksia ja sitä että migreeni hakkasi takaraivoani kuin rumpua. Surin koiran vatsaa, joka vaati päästä ulos kaksi kertaa aamuyöllä. Surin sitä mahdollisuutta, että vaiva olisi kesken päivän käynyt ylivoimaiseksi. Surin myös mukaani ottamia töitä.
Hämärässä eteisessä tajusin, että matto on suora, koira ei ole energinen eikä sen vatsa ole tehnyt tepposia.
Keittiössä tajusin, että koira oli jäänyt eteiseen. Kutsuin sitä. Se yritti tulla hitaasti, mutta keittiön kynnyksellä petti takajalat. Samalla minussa jokin. Olin niin kauan jaksanut, töitä kotiin kantanut, kipeänä huolehtinut, soittanut ja vastannut. Petissäkin kuumeen houreessa tarjouksia laskenut, unohtuneet työt tehnyt ja herätessäni horroksesta kaiken taas alusta aloittanut.
Istuin lattialla, koiran kuono kämmenelläni, silitin sitä kyljestä ja totesin itselleni, että tätä olin pelännyt siitä asti kun se 8 viikon ikäisenä yritti päästä säkkituoliini kiipeilemään. Hapuilin kännykän ja soitin. Yksi oli varattu, toinen vastasi, eikä murehtimisen salpoja enää löytynyt mistään, tulvavesi huuhtoi kaiken väsymyksen ja pelon ja surun, turhan ja tarpeellisen, kaikki samaan kuohuvaan mereen, jonka suolainen vesi virtasi pitkin kasvoja ja käsiä, tipahteli koiran päähän ja lattiamatolle.
Olen tänä iltana soittanut myös eläinlääkärille lyhyen puhelun, saanut ohjeeksi antaa kipulääkettä ja viedä aamulla röntgeniin, jos jalat ei kanna. Koiran jalat.
Mitä vielä: olen kantanut koiran kadun toiselle puolelle pissalle, kun ei se etupihalle suostunut, nostanut sen jaloilleen lumihangesta, kiskonut lempeästi hihnasta takaisin kotiin (se siis kävelee, mutta varsinkin sisällä hyvin kankeasti, ulkona hajujen perässä turhankin menohaluisesti, kun kerran sanottiin, että pitää pysyä nyt hyvin paikoillaan) olen tarjoillut sille petille ruokaa, laittanut kipulääkkeen jauhelihan sisässä suuhun ja tehnyt vain yhden kotiin tuomani työn. En tuonut koiran kuljetushäkkiä sisälle enkä pistänyt sitä sinne vangiksi. Estin pääsyn sohville ja tuoleille, tein sille mukavan petisaarekkeen olohuoneen lattialle ja olen nyt niin väsynyt, että sanakin vielä niin vuorovesi palaa takaisin suolaisin, kaiken rakastamani ja saavuttamani pois huuhtovin lainein.
Siis ymmärsinkö nyt oikein, että Artulle on iskenyt mäyräkoirahalvaus? Jos näin on niin se selkähän pitää ehdottomasti kuvata jotta sen vaurion aste selviää. Jos se hoidetaan sillä lepohoidolla jolla ne lievemmät tapaukset voidaan hoitaa niin Arttuhan ei oikeasti saa liikkua. Ossillahan oli kolme vuotta sitten lievä kanssa mutta kipeä se koira on silloin ja kipulääkkeet paikallaan. Kuukausi sitä oltiin lenkittämättä totaalisesti. Nostettiin pihalle pissalle ja kakalle. Laita ruokaan muutama ruokalusikallinen öljyä niin sitä kakkia ei tarvitse koiran ponnistaa yhtään. Nyt tarvitset jonkun täyspäiväisen hoitajan Artulle. Voi voi. Ja sitten kun sitä Arttua nostetaan ulos niin esimerkiksi vanha kaulaliina koiran ympäri tukemaan selkää. No ELL antaa lisäohjeita jos ei leikata. Otan osaa mutta hyvällä tuurilla ja hyvällä hoidolla Arttu tokenee ihan entiselleen. Niin Ossikin teki. Voi teitä Marja-Leena ja Ossi
VastaaPoistaEi mitään ole vielä tutkittu, ell käski hakea kipulääkettä ja odottaa aamuun. Vika voi siis olla vain revähdys tai venähdys, mutta jalat se vei koiralta alta. Pääsee kyllä kävelemäänkin.
VastaaPoistaKatsotaan huomenna, mihin suuntaan asiat kääntyy.
Voi Mai...toivottavasti tänä aamuna kuuluu jo parempaa; Arttu on nukkunut hyvin ja levännyt, kipu hellittänyt ja osoittautunut joksikin pienemmäksi vaivaksi. Ja joskus ne tulvavedet tulevat ja niiden on hyvä antaa tulla, koska omien jaksamisten rajojen ylittäminen tuntuu liian raskaalta palalta, isolta möhkäleeltä kurkussa. Eikä silloin mikään muu auta kun avata ne patoportit.
VastaaPoistaPerheen pienimmästä karvalapsesta on aina huoli, ettei se hypi liikaa, liian korkealle, miksei se tajua, että lattia on liukas, sohvalta ei saa ottaa vauhtia ja hypätä, miksei se, ja kun se ei, ja minkä takia nyt taas...ja sitten kun jotakin tapahtuu, niin kaikki muu unohtuu, että sen vain saisi takaisin kuntoon.
Mäyräkoirahalvauksen hoidossahan on nykyään vallalla kaksi koulukuntaa: toinen pakkolepuuttaa ja toinen antaa ohjeeksi välittömän kuntoutuksen aloittamisen (vähän niin kuin ihmisselkäpotilailla, joilla heti aloitetaan liikkuminen). Vaiva on tuttu koirilla ja sitä tutkitaan jatkuvasti, kokeillaan uusia hoitomuotoja ja vertaillaan tutkimustuloksia. Riippuu ihan ellin omasta katsantokannasta, että mihin ryhmään kuuluu.
Toivon kovasti ettei siitä olisi kuitenkaan kyse, vaan jostakin mitättömämmästä. Pidän peukkuja ja lähetän isoja tsemppihaleja teille molemmille. Kerro kun tiedät enemmän, ollaan hengessä mukana!
Voimia! Täällä tsempataan kanssa 16 tassun kanssa...
VastaaPoistaToivottavasti tilanne etenee positiiviseen suuntaan, paljon jaksamisia teille molemmille, sinulle ja Artulle!
VastaaPoistaKiitos, positiiviset uutiset seuraavassa postauksessa :)
VastaaPoistaAinakin tästä selvittiin säikähdyksellä.