lauantai 20. heinäkuuta 2013

Iloa ja kaipauksia

Monet reissut koirien kanssa tehneenä olen tänä viikonloppuna ollut positiivisesti ilahtunut matkakumppaneistani. Lukuun ottamatta ovikellon aiheuttamaa kuorokarjuntaa koirat ovat olleet mallikelpoisia kyläilijöitä. Ei enää tuntikausien tuijotusta, ei ovella notkumista tyyliin "mennään jo kotiin" eikä ärsyttävää nirsoilua ruuasta.

Terapiakoiriksi A&B eivät nyt ihan sananmukaisesti venyneet. Kyllä ne rauhoittuivat makoilemaan koiramaisesti lattialla, kun vierailimme läheisen ihmisen luona. Mutta hoitajan tulo huoneeseen aiheutti taas yli äänivallin menevän haukkumisen. Huoneen asukas ei ymmärrettävästi pitänyt tilanteesta. Hänen päivänsä oli tänään muutenkin kehnompi, syvällä omissa maailmoissaan. Vain hetkeksi kasvot kirkastuivat kuin aurinko olisi tullut pilven takaa ja pyyhkinyt varjot pois mielestä, tumman usvan muistin tieltä, kun hän yhtäkkiä tunnisti minut ja sanoi tuttavallisesti silmät tuikkien, kuten monesti ennenkin: "Hei!" Tuiki tavallisia asioita kaipaa sanomattomasti sitten, kun niitä ei enää ole. Niihin tarrautuu kuin aarteeseen. Pieni sana ja hymy palauttivat sekunneiksi entisen, joka kuitenkin on katoamassa, lopullisesti.




8 kommenttia:

  1. Minä pelkään elämässä ehkä kaikkein eniten juuri tuota: että joko läheinen tai minä itse katoaisin toiseen maailmaan.
    Onneksi sinun läheiselläsi oli tänään edes jokin kirkas hetki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on minustakin ollut aina pelottava asia. Itsensä tuntee niin avuttomaksi - koska se toinen on niin avuton ja hänet muistaa vahvana. Silti yllätyin, miten rakkaus kasvaa, vaikka ihminen pienenee.

      Haluaisin antaa tärkeän neuvon kaikille niille, joiden kohdalle tämä asia joskus tulee: yritä tavata läheistäsi mahdollisimman paljon silloin, kun hän on vielä läsnä. Silloin on helpompi kulkea rinnalla loppuun asti. Hyviä, yhteisiä muistoja ei voi koskaan kerätä liikaa, kun siihen on mahdollisuus.

      Poista
  2. Itse en osaa pelätä kuolemaa, ajattelen siitä jotenkin, että se on siirtymistä toisiin ulottuvuuksiin, vaikka mikään uskovainen en olekaan.

    Siinä olet niin oikeassa, että läheisiä on aika kohdata silloin, kun he ovat myös henkisesti tässä maailmassa. Anoppini juuri ja juuri vielä tunnistaa oman poikansa, eli siis mieheni. Veikkaan, että mieheni isällä on raskasta käydä katsomassa vaimoaan päivittäin.

    Saat olla ylpeä koiristasi, että niin hyvin käyttäytyivät. Ovat ihan mallikelpoisia koirakansalaisia. M-L ja Ossi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuolema ei sinänsä ole pelottava. Se on siirtymistä niin paljon parempaan "ulottuvuuteen" :) Mutta se on outoa, kun tuttu ihminen lipuu pois, on elossa, mutta ei enää läsnä.

      Vein koirat ilahduttamaan, mutta sairaan päivä oli liian huono. Ehkä joskus toisen kerran. Parempina päivinä hän kuulemma kyselee usein AB:n kuulumisia :)

      Poista
  3. Eläimethän on todistetusti terapian parhainta materiaalia. Kuinka monta kertaa ne kuuntelevat murheemme ja jakavat riemulla ilot. Ne myös aistivat huolemme ja pahan olon tuijottamalla ja vaatimalla hiukkasen enemmän silittelyä. Työntävät pään kainaloon kuin sanoakseen, olen sun kanssa samaa mieltä.
    Voimia sinulle ja iloa terapiakoirista.Rapsutuksia kummallekin.
    Kaisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä koirat tajusivat potilaan pahan olon ja olivat sen vuoksi niin rauhallisia. Ja pitihän huonetta myös puolustaa hoitajilta ;)
      Eläimet ovat viisaita. Ne tietävät ihmisistään enemmän kuin ymmärrämmekään.

      AB-terppakaksikko lähettää Kaisalle lämpimät nuolaisut, laittavat päänsä sinun polvellesi ja katsovat silmiin. <3

      Poista
  4. Täällä koirat tekevät sellaisia vanhusvierailuja ja kyllä se on sellainen virkistyspäivä heille. Lähes jokainen vanhus "herää henkiin" kun koira työntää päänsä rapsuteltavaksi. Ja vanhukset innostuvat sitten kertomaan omista entisistä lemmikeistään. Sitten taas mieli sammuu. Raskasta läheisille seurata taudin etenemistä. Mutta eläimet ovat kyllä parhaita terapeutteja, meillekkin jotka olemme vielä jotenkin tässä päivässä kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin samalla reissulla käymässä myös toisessa palvelutalossa. Sinne tuli pari kaverikoiraa ja syöksyin tietysti heti rapsuttelemaan niitä ;) Sitten huomasin, että eihän ne minua varten siellä olleet, mutta otin osani niiden rauhallisesta ystävällisyydestä. Sitä kaipaisin omilta koiriltanikin, mutta nuo ovat sellaisia touhu-toopeja, että niiden antama terapia on lähinnä kaiken muun unohtamista, kun pitää keskittyä kahteen maailman napaan :)

      Etsin joskus vuosia sitten tietoa terapiaeläinten vaikutuksesta. Esim. autistiset lapset "heräävät eloon", puhumattomat voivat sanoa jotain ym. ihmeellistä voi tapahtua turvallisen eläimen kanssa. Hevosten ja koirien lisäksi alpakoita on käytetty terapiaeläminä, mutta en muista mistä syystä juuri ne ovat siihen hommaan sopivia :)

      Poista

Kiitos tassunpainalluksestasi :)