keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kodinvaihtajat

Virittelisin mielelläni keskustelua kodinvaihtajista, koirista jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet muuttamaan uuteen perheeseen. Ajatuksia herätteli Marja-Leenan ja Ossin blogissa ollut postaus. Ja siihen tulleet kommentit siitä, saako koira purra omistajaansa vai ei. Mutta mitä kaikkea muutakin kodinvaihtajien elämään kuuluu? Ongelmia, iloja, stressiä, kotiutumista...

Kommenttini puremiseen voi käydä lukemassa, mutta miten asian laita oikein on? Periaatteessa oma koira ei saa purra. Piste. Mutta kuten kommentoin, olen Bassen kanssa oppinut myös paljon koiran käsittelystä, välttääkseni sen puremista. Ja mielestäni Basse ei pure ilkeyttään ja turhaan. Se on tullut minulle vuoden vanhana, ja oli alusta asti vastahankaan kynsien leikkuuta ja nostamista kohtaan. Sillä oli jo trauma, josta en edes tiennyt Bassen hakiessani, mutta se on syliin nostettaessa lähes hysteerinen. Enkä varmasti ole sitä koskaan itse pudottanut.

Nyt olisin ehkä viisaampi, ja hoitaisin nuo asiat eri tavalla, suostutellen, stressaamatta. Kahden vuoden aikana se on jo oppinut pitämään yhä enemmän puolensa noiden asioiden suhteen. Valitettavasti en osannut alusta asti olla oikealla tavalla jämäkkä. Mutta Basse stressasi kodin vaihtoakin aika paljon, ja laitoin osan uhmailusta sen piikkiin.

Mutta siihen puremiseen. Meidän tilanteessamme en voinut (uskaltanut?) selättää koiraa sen ensimmäisten uhittelujen aikana, koska olisin varmasti saanut tikattavat reijät käteeni. Mutta olisiko se sittenkin ollut viisasta, olisiko samalla selätetty Bassen uhkailut? Vai ovatko ne niin syviä pelkoja, että se ei voi sille mitään?

Tästä alustuksesta tuli nyt kovin Basse-keskeinen, mutta halusin kiinnittää huomiota siihen, että vaikka periaatteessa asiat pitäisi olla kunnossa koiran kanssa, poikkeuksiakin löytyy, ja kodinvaihtajan mukana tulee myös koiran menneisyys. Ehkä? Mitä mieltä olette? Säälimätöntä keskustelua odotellen, mukavaa viikon jatkoa!

20 kommenttia:

  1. Olli on kodinvaihtaja. Tyttäreni osti koiran, kun se oli 1,5-vuotias. Ollia ei oltu koulutettu, se ei osannut yhtään käskyä eikä kynsiä pystytty leikkaamaan. Kaikki aloitettiin alusta. Hitaasti ja varmasti. Nyt onnistuu kynsienleikkuu, korviin katsominen, lääkkeiden annot ja kyllähän vanha koira näyttää vieläkin oppivan uusia temppuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muistanutkaan, että Ollikin on vaihtanut kotia. Olette joukolla onnistuneet hyvin saamaan sen luottamuksen. Olli saa olla onnellinen, että sille on opetettu tarpeelliset asiat. Miten sen muuten olisi käynyt, kun olisi tarvittu lääkettä tai muuta apua. Olette oikeastaan pelastaneet Ollin hengen ja sen koko elämän :) Rohkaisevaa kuulla, että vanhakin koira oppii.

      Poista
    2. Siis eihän Olli VANHA ole, mutta on se ehkä oppilaaksi jo sen verran elämää nähnyt, että oppiminen vaatii paitsi uuden omaksumista, myös mäyräkoiralta sen hyväksymistä, että asiat muuttuvat muidenkin mielen mukaan :)

      Poista
    3. No, kyllähän Olli jo ikääntynyt on, jos ei niin vanha. Ainakin iän mukanaan tuomia vaivoja on riittävästi.

      Ruoka on hyvä palkka ja sillä palkalla Olli tekee ihan mitä vaan ja oppii jotain uuttakin (ei välttämättä niin tärkeitä temppuja).

      Poista
  2. Itselläni ei ole kokemusta kodinvaihtajakoirista, mutta tyttärelleni tuli 1,5v sitten Betsi-koira Pietarista 2-vuotiaana, siellä se oli pennusta lähtien asunut sijaiskodeissa, jotka vaihtuivat noin 6kk välein. Se oli tullessaan nöyrääkin nöyrempi ja arka, mutta sopeutui aika pian ilman ongelmia uuteen suomalaiseen kotiinsa. Ulkoillessa pelkää liikkuvia autoja aivan valtavasti ja lienee nyt jo hieman rauhoittunut. Liekö aina ulkoillut vain pihalla tai sitten joutunut auton tönäisemäksi, tiedä häntä.
    Jos oma koira puree, niin yleensä siihen on syynä joko koiran joku sairaus, kiputila, trauma tms. tai sitten omistajan virhe koiraa käsitellessä.
    Niin, ja olen sitä mieltä, että ihmisen ei tule milloinkaan selättää koiraa, sen koira tekee vaistonsa mukaisesti itse tilanteessa, jossa "tappelee" toisen koiran kanssa. Mielestäni alistamista ei voi pakottaa, koiran tulee alistua itse, muuten sillä ei ole mitään merkitystä, ei ainakaan positiivista, ehkä suhteeseen tule negatiivinen sävy.
    Onhan kodinvaihto aikamoinen stressi koiralle. Joutuu yhdestä laumasta toiseen. Ihan kuin lapsi muuttaisi uuteen, täysin vieraaseen perheeseen.
    Nämä ovat siis ihan omia mielipiteitäni enkä julista niitä mitenkään ehdottomana totuutena. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hienoa nähdä, kun koira rohkaistuu ja kehittyy uudessa kodissa ja ympäristössä. Jos on aikaa ja kärsivällisyyttä, koira ansaitsee mahdollisuuden. Mutta sellaista yli voimien käyvää, lähes vain periaatteen vuoksi koiran sijoittamista uudelleen en ymmärrä. Siinä tapauksessa, että koira ei kuntoudu, ja sen kanssa on vaikeaa vaivannäöstä huolimatta. Jokainen tietysti päättelee itse, mikä on liian vaikeaa. Ja hienoa, että tyttäresi koira on sopeutunut ja saanut myös uuden elämän :)

      Olen selättämisestä sitä mieltä, että taitamattoman ei pidä kokeilla sitä ja kuvitella, että koira taikaiskusta alistuu ja muuttuu nöyräksi. Taitavissa käsissä se varmasti tehdään oikein. Minä olen tehnyt isoja virheitä selätyksen kanssa. Ei mitään paikkaamatonta ole tapahtunut, mutta ei myöskään hyötyä ollut niistä yrityksistä.

      Koira on kyllä vähän kuin orpo lapsi, kun se joutuu uuteen laumaan. Bassekin unohti sisäsiisteyden hetkeksi kokonaan... No, koiralla pissaaminen on reviirin merkkaamista, mutta oli se kyllä orpo ja onneton hetken. Mutta nyt on koti paras paikka :)

      Mielipiteitä kerjäsinkin, ja hyvinhän tämä keskustelu on lähtenyt alkuun :)

      Poista
  3. Tämä on hankala aihe. Mutta tähänkin on pakko ottaa kantaa, koska en osaa olla ottamattakaan. Menin jo tuolla Marja-Leenan tontilla aihepiiriä sörkkimään sillä seurauksella, että omaa typeryyttäni jätin joihinkin lauseisiin liikaa tulkinnanvaraa ja väärinymmärryksen mahdollisuus kasvoi :/ Nyt yritän asettaa sanani tarkemmin ja selkeämmin ettei virhe toistu. Ja ainoastaan omia mielipiteitäni jakelen, amatööripohjalta, omasta kokemuksestani, erityisesti mitään koulukuntaa edustamatta tai auktoreihin tukeutumatta ;)

    Siis...Bassea tuntematta, mutta sen perusteella mitä olen täältä saanut lukea, kuulostaisi siltä, että kyseessä on pelkopurija. Pelkoaggressiivisuuden purkuhan on yksi vaikeimmista asioista koirilla. Jos koira puree siksi, että sillä on hierarkiaongelmia perheessään, eikä se tiedä omaa paikkaansa, on sen poiskouluttaminen huomattavasti helpompaa kuin sellaisen koiran kohdalla, joka puree pelästyessään/säikähtäessään. Pelkopurijaa en itse lähtisi selättämään, yrittäisin posiitivisen kannustamisen kautta, palkkaisin ihan pienestäkin hyväksyttävästä toiminnasta ja etenisin hyvin, hyvin hitaasti. Johtajuusongelmaisen koiran puolestaan selättäisin, jos se purisi.

    Alfakaato eli selättäminen jakaa koiraihmiset kahteen leiriin, enkä sano, että kumpikaan tapa on oikea: olla selättämättä tai selättää koira tarpeen niin vaatiessa. Se ei ole rakettitiedettä, mutta rangaistuksena sitä ei tule käyttää, eikä väärässä mielentilassa, muuten se joko ei toimi tai kääntyy itseään vastaan. Sehän on keino rauhoittaa koira ja itse käytän sitä kumpaankin omaani jos menevät niin koville kierroksille riehuessaan keskenään, ettei homma muuten tasoitu. Kun koira on ollut sen pari sekuntia kyljellään suusta kuuluukin jo odotettu syvä huokaus joka merkitsee sitä, että mielentila vaihtuu ja koira rauhoittuu. Tämä toimii meillä hyvin, kummallakin. Mutta vihaisena tätä ei kannata tehdä.

    Joskus olen murahtanut hampaat niskassa kun selvästi on pitänyt tehdä koiralle selväksi, että nyt se tekee jotakin täysin sopimatonta ei käskystä lopeta: esim. Aslan kiipeämässä vierailulla olevan konttaavan pikkulapsen selkään. Murahdus tehoaa kyllä tosi hyvin.

    En, muuten, koskaan ole allekirjoittanut sitä väitettä, että "pentu on tyhjä taulu" ja omistaja on se, joka luo koiraan persoonallisuuden, näin kärjistäen. Koirallahan on perimä mukanaan ja se pitää muutakin sisällään kuin vanhemmilta perityn ulkonäön! Toki koulutuksella voidaan asioihin vaikuttaa, ainakin tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos esim. kaksi hyvin arkaa ja säikkyä koiraa on astutettu keskenään, mikä on todennäköisyys sille, että pennuista tulee dominoivia ja yltiörohkeita? Ei ehkä mikään kauhean suuri. Emähän siirtää jo hoitaessaan pentuihin oman tapansa reagoida ja perimä varmasti auttaa asiassa. Pelko periytyy valitettavan usein.

    Koira voi tosiaan purra monestakin syystä omistajaansa, Bassen tapauksessa menneisyydessä on mitä ilmeisemmin jokin mörkö jonka yli se ei ole päässyt. Sinut tuntien olet onnistunut hälventämään valtavasti sitä, et lisäämään. Hyvä tietenkin olisi, jos Basse oppisi haukahtamaan varoituksensa eikä näykkäisi, etteivät sormesi olisi vaarassa.

    Joka tapauksessa, Bassella on käynyt hyvä tuuri, että on päässyt sun ja Artun luo asumaan, kotiin, jossa sitä ymmärretään ja jossa sen hyvinvoinnista pidetään huolta. Valitettavan monta kertaa sellaiset koirat saavat tappotuomion jotka sen yhden kerran näykkäisevät ihmistä.

    Anteeksi pitkä sepustus, tämä sanainen arkku taas narahti saranoiltaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli sellainen olo, että hankalia aiheita tarvitaan :) Anna siis sanaisen arkun narahtaa vaikka yli niskojensa auki ;))

      Basse on pelkopurija, aivan totta. Ja pitää itsekin tarkentaa, kun olen puhunut sen puremisesta, että haavoja en muistaakseni ole saanut, vain mahtavat mustelmat muutaman kerran. Positiivinen kannutaminen toimii todella Bassen kanssa parhaiten. Kaikki kovat otteet ja vihaiset eleet hermostuttavat sitä. Siinä mielessä Arttu on paljon kovanahkaisempi, kun se ei provosoidu minusta ennen kuin tilanne on hälyttävä... ;/

      Sanoit minun mielestäni oleellisen asian koiran selättämisestä: vihaisena sitä ei pidä tehdä! Ja jos ei pysty olemaan rauhallinen, tuo konsti kannattaa jättää tekemättä.

      Kerran laitoin tuttavan öykkäröivän koiranpennun parilla sormella kyljelleen. Rauhallisesti, mutta päättäväisesti. Hetkessä se pilalle hemmoteltu ja jästipäinen hurjimus oli ihan rauhallinen :) Saman tein joskus, kun Artulla oli Saimi-koira vieraana ja homma meni hiukan liian villiksi. Taas oli kiva tunne, kun koirat rauhoittuivat. Muita onnistumisia ei ole ollutkaan (lenkillä, tihkusateessa, kun koirat aloittavat kuororäyhyn ja vastaan tulee joku puupää koiransa kanssa, pitkän pitkällä fleksillä... siitä kun laitoin omat koirani lumipenkkaan, tunsin että adrenaliinia on ainakin miljoona milligrammaa liikaa...)

      Pentu ei tosiaan ole tyhjä taulu. Eikä koira elä hetkessä ja unohda mennyttä, aivan turhaa puhetta. Kyllähän koira heittäytyy tähän hetkeen täysillä ja "antaa anteeksi" paljon nopeammin kuin ihmiset. Mutta menneisyyttä ei voi pyyhkiä pois. Niin tiukassa ovat koiran pelot, aggressiot yms. huonoihin kokemuksiin perustuvat tavat ja reaktiot. Yhtä tiukassa ovat varmaan ne hyvät kokemukset, jotka tekevät koirasta iloisen ja rentoutuneen.

      Kiitos rohkaisevista sanoistasi, toivon ainakin että Bassella on hyvä olla kanssamme. Turhat näykkimiset ovat vähentyneet huimasti, vaikka sitten ne ääritilanteetkin ovat viime aikoina pahentuneet. Mutta siihen on looginen syykin. Kun yhtäkkiä muutetaan, kaikki on uutta, sitten vielä tulee uusia, outoja ihmisiä kynsisaksien kanssa... vähempikin pelottaisi.

      Poista
  4. Mulla ei ole ollut purevaa koiraa ja olen aina ajtellut, että EI, koira ei saa purra ihmistä, ei omaa eikä vierasta. Mutta asiaa tarkemmin ajatellessa se muuttuu monimutkaisemmaksi.
    Olet ihan oikeassa siinä, että koira tuo mukanaan myös oman menneisyytensä, joka voi olla hirvittävän surkea. Ja vaikkei rutisurkea olisikaan, kodinvaihto on aina iso muutos.
    En aio ottaa äkkijyrkkää kantaa kumpaankaan suuntaan, kun en onneksi ole kyseisenlaiseen tilanteeseen joutunut. Ihan hirveää tuskaa ja ahdistusta omistajalle tuollainen tilanne varmasti aiheuttaa, kun oma rakas käy kiinni. Alistamista en minäkään suosittelisi, se on harvoin se kaikkein paras ratkaisu.
    Musta on hienoa, että näistä asioista keskustellaan, vaikka niistä saattaa syntyä koviakin kiistoja. Onneksi jotkut uskaltavat ottaa hankaliakin asioita esille!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman omaa kokemusta olisin itse paljon jyrkempi puremisen ja näykkäämisen suhteen. Ei se hyväksyttävää ole, mutta kun ymmärtää asian tosissaan koiran pelon kautta, vastuu siirtyykin minulle. Mitä minä voisin tehdä, että koira voittaisi pelkonsa? Siinä olisi niin mahtava haaste, eikä siitä koituva palkintokaan olisi hullumpi :)

      Halusin nostaa aiheen esille, koska tuntuu, että kaikkien on niin helppo olla sliipattuja koiranomistajia, mutta joskus pitää saada puhua vaikeistakin asioista. Siis jos haluaa puhua. Niitä vaikeita hetkiä riittää koiranomistajilla siinä kuin muillakin. Pyörittelen mielessäni jo seuraavaa aihetta.

      Poista
  5. Täällähän on tosi hyviä kommentteja, en edes itse osaisi ajatellakkaan kaikkea noin pitkälle. Mutta ajattelin kertoa Ropsusta, olen varmaan joskus maininnutkin siitä. Se oli vaalea labradorinnoutaja, joka tuli meille 2-3-vuotiaana. Se oli tarkoitus 1-vuotiaana lopettaa lonkkavikansa vuoksi, mutta ell oli omistajalta kysynyt voisko sille hankkia uuden kodin. Se oli sitten kiertänyt muutamassa paikassa ennen meitä, pisimpään tässä viimeisessä paikassa. Meille sanottiin, että se pelkää miehiä ja se murahtelikin aina miehille, myös miehelleni. Otimme sen silti. Kaksi viikkoa koira kulki yksin askelin perässäni minne ikinä meninkin. Isäntä ei pidellyt koiraa, muutakuin silloin kun se tuli itse hänen likelleen, aluksi makupalan toivossa, myöhemmin muutenkin. Pikkuhiljaa koira oppi luottamaan mieheeni, ja myöhemmin muihinkin sukumme miehiin. Ikinä se ei ketään purrut, ei edes toisia koiria. Lenkillä se ei edes huomioinut toisia koiria.

    Se oli toki jo ekassa paikassaan hyvin koulutettu, kulki nätisti hihnassa ja oli tosi rauhallinen. Siitähän oli tarkoitus tehdä näyttelykoira, mutta tuo lonkkavika esti sen. Mutta miten ihmeessä joku voi sen vuoksi luopua koirastaan? Ja miten ihmeessä siitä oli tullut miehiä pelkäävä murisija? No, meillä tuo murina loppui siihen, kun se tuli tutuksi isännän kanssa ja huomasi että eihän tuo olekkaan paha. Lasten kanssa se tuli mainiosti toimeen, eikä haitannut vaikka muksut välillä vähän 'halaskin' sitä. Se rakasti ja huolehti niistä ihan täysillä. Se saikin sitten olla meillä loppuun asti. Sen jälkeen meille tulikin sitten Kapu, ja nyt on sitten Elli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hieno kommentti. Tekstistäsi tuli mieleen, että olen jostakin muualtakin lukenut, kuinka eläin oppii parhaiten luottamaan, kun se saa itse tulla luokse. Villimpien eläinten kesyttäjätkin toimivat niin. Olisiko ollut koira-guru, Tuire Kaimio, joka koulutti jotain kettuja ja pöllöjä (en nyt ole aivan varma...) niin, että nukkui viikkokaupalla niiden kanssa, että pystyi työskentelemään niiden kanssa, kun kuvattiin (dokumenttia tai elokuvaa?). No, muistin edes sinne päin, ja asia oli sama: hiljaa luottamus tulee, kun ei hosu.

      Täytyy kyllä olla aikamoinen kilpailumieli, jos hylkää koiransa vain sen takia, että siitä ei ole näyttelyyn. No, jokainen hankkii koiran tietysti omista motiiveistaan.

      Elli on paras <3 Naurattaa kun ajattelenkin sitä kuvaa, jossa se on selällään rapsuteltavana ;))

      Poista
  6. Pitäisiköhän nyt lainkaan kommentoida, kun oma koira puri:) Voisin kuvitella, että Basse on juuri ns pelkopurija ja jotkut reaktiot ovat niin syvällä, että ainakaan alistaminen ei auta. Sille on, kuten olet todennutkin, sattunut jokin todella traumaattinen tapahtuma tämän nostamisen yhteydessä ja siitä on vaikea päästä pois. Kuten jo Mai totesitkin kodinvaihtajakoira tulee historia mukanaan ja ainakin sen on elettävä oman historiansa kanssa.

    Minun virheeni Ossin käsittelyssä silloin kun se nappasi kiinni, oli nimenomaan se, että niitä vieraita ihmisiä oli paikalla ja ne lääkkeet pitää lievästi sanottuna pakkosyöttää. Sellaista herkkua ei ole olemassakaan, jonka avulla ne pillerit menisivät noin "niinkuin sivussa".

    Tuosta selättämisestä ollaan varmasti tasan tarkkaan kahta mieltä ja minä olen sen kannalla, kunhan se tehdään oikein, mielellään jo aika pienenä. Esimerkiksi isolle koiralle tulee jäädä kuvitelma, että omistaja on kaikessa tapahtuvassa sitä voimakkaampi (myös koiraa puolustaessaan). Jos esim saksan paimenkoiraa ( kaksi kappaletta, joista toinen tuli kyllä koulutettuna) et saa tottelemaan, niin heikoilla olet ja pikkuhiljaa koira voi muuttua jopa vaaralliseksi. Edelleenkin olen sitä mieltä, että oma koira ei saa purra. Bassen tapauksessa sinä Mai olet varmaan oppinut tietyllä tavalla välttämään niitä tilanteita, joissa Basse saattaisi ahdistua niin paljon, että näykkäisee.

    Summa summarum. Koira ei saa purra, mutta on tilanteita, joissa se pureminen ei ole niin tuomittavaa kuin toisissa tilanteissa. Omasta tapauksestani voisin sanoa, että tyhmästä päästä kärsii, jos ei koko ruumis, niin ainakin toinen käsi.

    Se, että Basse voittaisi pelkonse melkein edellyttäisi sitä tietoa, esim mistä sille on tullut se kammo juuri nostoa kohtaan. Kynnenleikkuu sitten taas muodostuu helposti vastenmieliseksi, jos parikin kertaa leikkaa kynnen vertavuotavaksi. Mustakyntisellä koiralla tämäkin onnistuu varsin helposti. Me olemme Ossin kanssa päässeet pitkälle, kun olen leikannut sen kynsiä, kun se on nälkäinen ja vaikka yhden tassun kynnet päivässä tai peräti yhden kynnen. Toisaalta pidän huolta siitä, että minä lopetan kynsien leikkuun ei mäyräkoira. AB:lle terveisiä, toivottavasti sinunkin köhä laantuu, M-L ja Ossi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti kommentteja! Onhan minunkin koirani purrut, ja itse aloitin tämän sepustuksen. Enkä toivonutkaan niitä "sliipattuja" kommentteja ;)

      Tuota yritän itsekin ajatella, että jos koiran on elettävä historiansa kanssa, kyllä minunkin on se kestettävä.

      Pillerien ottaminen on itsellä niin akuutti, että voin kuvitella, miltä se koirasta tuntuu! Se ei edes osaa nielaista sitä tarkoituksella niin, että hyi-kamala pilleri ei vaan tule herkkupalan sisältä ulos ja koske kieleen!!! Pelkään sitä hetkeä, kun Basselle täytyy syöttää pillereitä. Arttuhan on piece on cake, pilleri kitaan, kita kiinni ja kaulahierontaa :)

      Kynsienleikkuu on meillä vissiin traumatisoitu loppuiäksi. On ollut pakko saada apua, ja kun ei tutut ole koiraihmisiä, sitten on menty sinne, missä leikataan maksusta. Ja se on Basselle varmaan tosi pelottavaa, kun aina uusi ihminen lähestyy kynsiä. Se alkaa läähättää heti, kun otan sen yksin mukaan ja mennään autolla jonnekin. Eihän sitä tapahdu muulloin kuin kynsienleikkuuta varten...

      Yritin joskus kysyä, miksi Basse pelkää nostamista. Minulle sanottiin, että kun sitä nostaa kuin pikkuvauvaa, ei ole mitään ongelmaa... No jaa, minä nostaisin kyllä vauvan selälleen tuohon käsivarrelleni, mutta Bassen kanssa en kokeilisi :)) Tarkoitettiin varmaan kyllä toisenlaista otetta, mutta kaikki on kokeiltu, ja vain hitaasti ja viekkaudella onnistuu. Sittenkin Basse kiipeää takajaloilla mua pitkin ihan kuin maa polttaisi tassuja. Minusta putoamista pelkäävän elkeitä.

      Ihana Ossi, antaa ruokapalkalla emännän viilata kynnet :) Olet toiminut viisaasti.

      AB on kaukana, minua ravistelee maailman kamalin yskä. Mutta noi kamalat pillerit varmaan auttaa. Terkut Ossille <3

      Poista
  7. Hyvä kirjoitus - pelkopureminen on mielestäni myös eri asia, kuin pomon paikan havittelu. Enkä ensimmäisen kanssa kannata selättämistä missään muotoa. Muutenkin oma kokemus on ollut se, että koiraan tehoaa jääkausi paremmin kuin selättäminen - mutta tämä on varmasti kovin koirakohtaista.

    Mauri on kerran koittanut purra minua ollessaan 10 kk vanha, kun se päätti murkkukapinassaan, että sen kynsiä ei enää saa leikata. Tilanteesta selvisin sillä, että kynsiä leikattiin taukojen kera niin pitkään, että ne saatiin leikattua - tiesin että jos nyt annan periksi niin on turha yrittää toista kertaa. Mutta tässä tapauksessa tiesin, että koiralla ei ole mitään aiempia ikäviä kokemuksia ko touhusta, koska Maukka oli ollut minulla pennusta asti - eli kyse oli vain murkku-uhmasta.

    nämä on kyllä vaikeita asioita, en pidä koiran miinuksena pelkopuremista tai puremista kivun vuoksi, mutta miten siihen sitten ko tilanteessa reagoi oikein, kun asiat tapahtuu kuitenkin niin nopeasti. Sitä pitäisi ehkä jokaisen koiranomistajan miettiä jo etukäteen - viimeinen asia tuossa tilanteessa tosiaan olisi saada raivarit koiralle.

    Paljon terveisiä pojille, Basse on kyllä onnenpoika kun se on päässyt Artun ja sinun perheeseen, missä sitä ymmärretään ja pidetään huolta <3 t. Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että vahvempi koira ei olisi saanut niin helposti traumoja, joista seuraa pelkopuremista. Riippuu tilanteesta, asiasta mitä koiralle tapahtuu. Mutta johtajan paikkaa ei Basse ainakaan havittele :)) Totta kai se testaa rajoja, mutta on nöyrä ja kiltti pohjimmiltaan.

      Arttuun ei tehoa jääkausi. Tai en ainakaan pysty pitämään niin pitkää jääkautta, että se vaikuttaisi. Arttuhan voi kerjätä huomiota tuntitolkulla, jos se niin päättää. Basselle en ole edes kokeillut jääkautta, siihen tehoaa parhaiten ystävällinen ja innostunut yhdessäolo. Se on sitä mukautuvaisempi, mitä enemmän sitä kohtelee hyvin. Paitsi kynnet, niihin ei ole mitään oikotietä.

      Maurin kapina oli murkun kertakokeilu, hyvä kun pidit pintasi oikealla tavalla. Arttu varoo viimeiseen asti, ettei käytä hampaita ihmiseen. Muistikuvani on, että leikkipureminenkin oli hyvin vähäistä ja loppui aikaisin. Olisiko syynä ollut sen syntymäkodissa isä-koiran läsnäolo :) Näin yhden tilanteen, jossa pennut yrittivät ottaa isän puruluun. Pieni kurkkuääni ja poikaset lakosivat sivuun ;)) Sama on toiminut varmaan naskalihampaisiinkin.

      Josku kun Basse on yllättäen napannut mua kädestä hampailla, olen vaistomaisesti kiljaissut. Parempi sekin kuin koiran rankaiseminen. Luulen, että kipukiljaisu tehoaa siihen, koska se ei halua satuttaa. Jos hänen elämänsä tärkeintä ihmistä sattuu, se pistää miettimään ;)

      Sivuhuomautuksena; suunnittelen tässä ensi viikolle lähetettä keuhkokuvaan... ei muuten, mutta koirat pitäis saada jo vähitellen kotiin!

      Poista
  8. Puremiseen liittyvät asiat on mullakin ollut kodinvaihtajan kanssa alkuun mietinnässä. Meidän Lettu (tullessaan 3v kultsu) oli annettu edellisestä perheestään pois, kun oli kokeillut hampaitaan perheen pikkupoikiin ja se riitti perheen äidille. Tosin, vain pojat ovat olleet läsnä tilanteessa ja kertoneet siitä, kukaan aikuinen ei ole nähnyt tilannetta.

    Lettua ottaessa pelkäsinkin alkuun jo pelkästään jättää sitä Aimon(mäyräkoira) kanssa kahden, kun pelotti millainen veriläntti vain odottaa kotiin tullessa. Samoin koiran tavatessa välillä kymppivuotiasta pikkusiskoani olin saada välillä halvauksen yrittäessäni etsiä Letun käytöksestä vaaranmerkkejä. Ikinä (IKINÄ!) meillä ei kuitenkaan ole ollut mitään ongelmaa - ei yhdenkään lapsen, aikuisen tai toisen koiran kanssa. Lettu kun on pikemminkin sellainen, että porähtää ikävässä tilanteessa kerran ja lähtee menemään. Tiedä sitten mitä aiemmassa kodissa on tapahtunut.

    Selättämisestä myös sen verran, että Letun kanssa moista ei ole tarvinnut edes miettiä, mutta uhmaikäisen mäyräkoirauroksen kanssa ollaan käyty useampikin kehityskeskustelu aiheesta. Alkuun yritin selättää kamalasti ja saada sillä Aimoa pohjimmaiseksi laumassa, mutta erään omalta kannaltani "hävityn" taistelun (kun mun oli pakko väistää naksuvia hampaita herran ollessa eri mieltä herkun poisotosta, yhden osumankin sain) ja sen jälkeisen jääkauden myötä tajusin, että meillä juuri se huomaamattomuus on paras.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lettu osoittaa sen, että vaikka koira jossain tilanteessa on "kokeillut hampaita", se ei välttämättä ole silti ns. purija. Kyllä lempeäkin koira saattaa ärsyttävässä tilanteessa varoittaa, jopa hampailla. Se on toisaalta hyvin lajinomaista, pieni hammastus niskaan, ja lauman alempiarvoinen väistyy. Mutta kyllähän se pistää miettimään lasten kanssa, mihin se johtaa, jos tilanne toistuu. Koirilla kun nuo temppuilut tahtoo kerta kerralta voimistua, jos ei niihin puututa.

      Hienoa, että Lettu on teidän perheessä tuntenut olonsa turvalliseksi ja arvostetuksi, eikä sillä ole ollut tarvetta hammastella. Olen nimittäin Bassen myötä varma siitä, että jos koira tuntee, että sitä uhkaa tai alistaa liikaa, se voi puolustautua. Artun kanssa kun ei mitkään desibelit tahdo riittää, kun se varsinkin ulkona lähtee koheltamaan. Niinpä aluksi tein sen(kin) virheen, että karjuin Bassellekin... sillä seurauksella, että se pelkäsi, yritti puolustautua ja yhteys mun ja koiran välillä oli hetken aika ohut. Kunnes otin järjen käteen ja aloin uskoa, että koirat on erilaisia...

      Onneksi koirat ei mene "rikki" vääristäkään metodeista ihan heti :) Kun ihminen palaa ruotuun, koira tulee pienellä viiveellä perässä, eli kun omistaja tajuaa, mikä konsti kunkin koiran kohdalla toimii, asiat paranevat huimasti.

      Kiitos mielenkiintoisesta kommentista ja tervetuloa toistekin :)

      Poista
    2. Nimenomaan, sen jos jonkun on tässä muutamankin erilaisen koiran omistaneena oppinut, että en mene suorilta toisen ihmisen tapoja koiran kanssa toimimiseen tuomitsemaan - niin kauan kun koiraan ei satu. Koiria kun on vähintään yhtä moneen junaan kuin meitä ihmisiäkin ja välillä täytyy ehkäpä juuri sen erehdyksen kautta oppia löytämään ne oikeat tavat toimia juuri kyseisen haukun kanssa. :)

      ps. sulle on sähköpostia korupuolella ;)

      Poista
  9. Hei Lotta,
    kiva kun tulit kommentoimaan tärkeällä asialla. Vastaan sinulle mahd. pian. Terkut Sintille :)

    VastaaPoista

Kiitos tassunpainalluksestasi :)