Onnea Arttu 28.1.

"Onko tässä vihdoin kyse ruuasta vai hämättiinkö minut

poseeraamaan niillä parilla vaivaisella herkkupalalla..."

Siitä on kohta 4 vuotta, kun löysin Artun sisaruksineen netistä. Olin juuri perustanut blogin askarteluja, kortteja, käden taitojen karttumista varten. Löysin paljon upeita askartelu- ja sisustusblogeja ja mukavia blogikamuja.

Samoista blogeista löytyi Arttu. "Ruskea mäyräkoira keltaisin merkein, hiukan pahnanpohjimmainen..." sanoi kasvattaja. Pennut olivat tulossa luovutusikään, ja muutaman päivän päästä lähdin hakemaan Arttua, joka silloin vielä oli Armas.

Kotimatka oli pitkä, auto savutti, huhtikuun alun ilta pimeni, pieni koira ei suostunut olemaan hetkeäkään pahvilaatikossa ja punnersi kovaäänisesti protestoiden itsensä syliini. Olin lähtenyt hakumatkaan ilman kuljetuskoppaa... Mutta Arttu ei antanut periksi ja matkusti kuljettajan vasemman käsivarren päällä, täydessä unessa.

Pysähdyin  kylmäasemalle tankkaamaan ja jostain ilmestyi mies. Hymyilevänä ja reippaana hän kysyi, tarvitsimmeko apua! Kerroin, että matkustamme ensimmäistä kertaa yhdessä, koira ja minä. Ja apu kyllä kelpasi, koska oli hankalaa pitää pentua sylissä ja tankata samaan aikaan. Niinpä mies tankkasi autoni! Ja hävisi taas jonnekin, puolen yön aikaan, pimeällä kylmäasemalla...

Nyt istun hämärässä keittiössä, kuuntelen radiosta iltayön ohjelmia, 4-vuotias mäyräkoira lepää omalla tuolillaan vieressäni, kuuntelee, katselee, haluaa välillä halia. Sen "vaativa" luonne on ehkä iän myötä loiventunut, mutta ei kadonnut. Minun vaativa luonteeni on koiran myötä pehmennyt, olen oppinut ottamaan rennommin, elän enemmän, suoritan vähemmän.

Rakkaat onnittelut Artulle, tässä ja nyt. Emme muistele tänään menneitä, siellä on "menty metsäänkin", emmekä puhu tulevasta, koska emme tiedä matkamme pituutta. Istumme tässä ja olemme yhdessä, koirani ja minä.

"Vähemmän puhetta, enemmän toimintaa, nainen.

Vie minut ulos, että saan juosta kuin koira!"

" Äläs nyt Sydänkirsu, suklaapala. SukuLakun suklaisempi puolikas... "