Ensimmäinen auringonnousu

Ensimmäiseen aamuun heräsimme uudessa kodissa eilen, kun aamuaurinko paahtoi täysillä jo kuudelta ikkunoista ja parvekkeen ovesta sisälle. Ihmettelin, kun yhdeksään mennessä lämpö oli noussut jo sietämättömäksi, olemmeko muuttaneet vahingossa Afrikkaan vai onko joku laittanut lämmityksen päälle! Lopulta ymmärsin sulkea ovet ja ikkunat ja luottaa alkovin seinässä olevaan pieneen laatikkoon, jonka on tarkoitus kai huolehtia ilmastoinnista.

Tähän väliin on pakko kuitenkin sanoa, että edellinen koti oli koko päivän varjossa, eikä iltapäiväaurinkokaan porottanut kunnolla sisälle, vaikka takapiha olikin aurinkoinen ja kuuma. Ilmalämpöpumpulla sai lisää viileyttä, jos helle jatkui useamman päivän. Mutta kaikkea ei koskaan saa kerralla, nyt eletään lämpimässä ja mennään ulos vilvoittelemaan, mereen kahlaamaan.

Vaikka sisällä oli kuuma kuin saunassa, Arttu meni parvekkeen lasiovesta paistavaan auringonläiskään kyljelleen makaamaan. Siinä se retkotti lattialla ja urahteli välillä. Eikö se tajunnut, mistä kuumuus johtuu, vai oliko kuumuus nautinto, ota näistä selvää!

Eilen aamulla koitti  myös se sydäntä särkevä hetki, kun jouduin lähettämään koirat aivan uuteen hoitopaikkaan viikoksi. Pieni pakettiauto tuli hakemaan AB-pojat. Artun rentous loppui siihen, kun ovesta astui vieras mies. Hetkessä unohtui kuumuus, mäyräkoira oli täynnä uhoa ja puolustautumishalua. Ehti kuulemma näykkäistä tätäkin miestä kädestä, ennen kuin sain otteen kaulapannasta...

Mutta ammattilaiset osaavat asiansa ja kohta molemmat koirat olivat siliteltävänä ja kieppuivat kuin väkkärät uuden hoitajansa ympärillä. Rauhoittava näky minun sekavalle mielentilalleni, mutta syyllisyys paistoi varmaan silti kauas, koska mies kysyi, olenko yhä epäileväinen :/

Ruokailu- ja hoitorutiineista sovittiin, koirat pakattiin autoon, jonne Basse kaikeksi onneksi hyppäsi itse Artun perässä. Nostaminenhan ei tule kysymykseen ainakaan noin jännittävissä tilanteissa.

Minä lähdin tallustelemaan metroasemalle puutarhakengissä =D Hikinen urakka, vaikka yritin valita  varjoisemman puolen kadusta. Ensi viikolla onneksi jo fillaroin aamuisin asemalle, kun koirat ensin kävelyttävät minua aamulla, tuskin edes herättyäni vielä...

Kengistä puheen ollen, toimistossani olivat vähän aikaa sitten ostamani ballerinat. Mutta työpäivän jälkeen tajusin, että niissä taas asemalta kotiin käveleminen olisi mahdotonta. Ja ne puutarhakengät halusin jättää kaapin pohjalle, sen verran pitkiä katseita ne keräsivät... Niinpä suunnistin tavarataloon ja ostin aivan ihanat nupukkinahkaiset Imac-sandaalikengät, joissa oli tuotelapun mukaan hengittävää, taipuisaa ja antibakteerista kerrosta. Ja ennen kaikkea iskunvaimennus minun hankalille jaloilleni. Onneksi unohdin ne vanhat lenkkikengät kotiin...

Eilinenkin päivä kääntyi voitoksi, kun sen jaksoi loppuun asti tallustella. Tänään oli töissä uusia haasteita, mielipuuhaani kirjoittamista ja lisää tutustumista uusiin asioihin. Odotan innolla taas huomista.

Nautinnollista päivänpaistetta edelleen, pieniä ukkoskuuroja pelästymättä!

Koirat hoitoon - meille vai teille :)

Tunnen koiranomistajia, jotka eivät jätä koiraansa edes vartiksi yksin kotiin. Tunnen niitä, joilla on laaja suku ja ystäväpiiri ja koirat kiertävät hoidossa milloin kenenkin luona, lähes päivittäin. Tunnen myös niitä, jotka eivät tarvitse koirilleen hoitajia. Perhe huolehtii koirista, ottaa ne mukaan matkoille ja aina on porukassa joku, joka voi tulla kotiin tai käydä lenkittämässä koirat, jos muut viipyvät pidempään poissa.

Minä en kuulu noista ryhmistä mihinkään. Jätän kyllä koirat kotiin työpäivän ajaksi. Mutta turvaverkostoa meillä ei ole. Joka ikiset häät, synttärit ym. juhlat, joihin matkoineen kuluu liki 12 tuntia aikaa, ovat ongelma. Kun itse sairastun, nousee kuume tai päänsärky takoo nuppia palasiksi tai itselleni harvinainen mahatauti iskee, on jo paniikki. Pahimmat ruuhka-ajat töissä juoksen työpaikan ja kodin väliä lenkittämässä koiria. Ja päivä venyy ja venyy...

Kohtuullisen matkan päässä on tosi hyvä koirahoitola. Mutta jos hoitopaikkaa ei ole varattu ajoissa, varsinkin hiihtoloman sesonkiaikana on turha soitella enää samalla viikolla. Kylmä totuus on sekin, että joka tilanteessa ei raaski käyttää maksullista hoitopaikkaa. Joskus apua tarvittaisiinkin vain pitkäksi illaksi, mutta hoitolan ovelle ei kehtaa mennä kolkuttelemaan enää myöhään, että tulin nyt hakemaan Mustin kotiin...

Tämä aihe on pyörinyt päässä kohta 4 vuotta. Yhtä kauan kuin koiran hoitopaikan löytyminen on tuskastuttanut. Nyt te kaikki ihanat ihmiset, jotka olette minua ja koiriani auttaneet, voitte unohtaa tämän kirjoituksen. Koirien yksinhuoltajalla ongelma on olemassa joka kerta, kun koirat pitäisi saada jonnekin, hoitola on täynnä ja matka/juhlat/kiire/kuume painaa päälle.

Minua kiinnostaisikin, kuinka harvinainen tapaus olen :) Oletteko te kaikki muut harkinneet tarkasti ennen koiran hankkimista, löytyykö tuttavapiiristä tarpeeksi hoitopaikkoja? Vai tuliko jollekin muullekin puskista se tilanne, että tosi paikan tullen annetut lupaukset koirien hoidosta haihtuvat minne lie? Miten olette ratkaisseet tämän ongelman, vai tingittekö menoista aina, jos koira joutuu olemaan pitkän päivän yksin kotona? Mitä olette mieltä koirien hoitoverkostosta? Olisiko sellainen mahdollista kehittää samassa tilanteessa olevien koiranomistajien kesken? Koirablogeissa liikkuu varmasti paljon hiljaisia lukijoita, joilla on koiria. Onko teillä jollakin sama tilanne, ja halua vastavuoroperiaatteella hoitaa koiria ja saada itse vastapalveluksen? Jos ei samalta henkilöltä, jonka koiria hoidit, toiselta verkoston jäseneltä?

Dogsittereitä ei ole joka paikkakunnalla. Sitä paitsi, kun kuulin hintoja, tulin siihen tulokseen, että veisin joka tapauksessa ennemmin koirani sinne ihanaan hoitolaamme koko päiväksi samalla hinnalla, jonka dogsitter muualla ottaa tunnin lenkityksestä.