Tervetuloa syksy

 Kävin laiturilla näyttämässä kieltä, kun narunjatketta kuulemma huimasi katsella liikkuvaa vettä noin kapealla käytävällä. Vilkkaasti tulin minäkin pois tuolta, kyllä maa on tassujen alla paras.
Ei näkynyt uimareita eikä onkijoita, kuten joskus aiemmin. Silloin taisi olla kesä.

Tutkin hiekanjyvä kerrallaan rannan. Mielenkiintoisia tassunjälkiä, joku muukin oli käynyt ennen meitä kuuntelemassa pienen järven loiskeita. Oli niin viileää, etten jäänyt kaivelemaan kuoppia, vaikka se on hiekassa parasta.

Nurmikolla oli vielä enemmän tutkittavaa. Joku oli varmasti syönyt eväitä tässä kohdassa. Vai olisiko niiden kalamiesten jäljiltä hyviä tuoksuja.

Tuonne ei taideta mennä hetkeen, ihmiselle tuli kylmä ja nuha. 

Minulle tuli vaan kova nälkä! 

Takapihan elämää

Meidänkin takapihalla on nykyään luonnon ihmeitä.  Vielä suurempi ihme olisi, jos kamera vihdoin kaivettaisiin kaapista käyttövalmiuteen, että tulisi tarkempia kuvia.

Kalenterimmekin alkaa täyttyä. Kun työt taas kesän tullen vähenee, kalenterista löytyy vaihteeksi hammashoitoa, fyssaria ja kampaajaa. Vain viimeisin on ihmiselle itselleen. Kukahan ne kaikki maksaa, kun meillä on enemmän luppoaikaa kuin ennen vanhaan kesälomalla :D 

Pitäisikö minun mennä töihin?
Vai kuuluuko elatuksen murheet meikämäykylle?
Ruokaa ropisee kuppiin kyllä kiitettävästi, joten taidan jatkaa oloneuvoksen päiviä ;)

Luontoon

Lomalla on aikaa ja energiaa monenlaiseen lähiympäristön ja luontopolkujen tutkailuun. Tällä kerralla ilman koiraa, joka lomaili tahollaan lajitovereiden seurassa. Mukavan väsyttävää ja virikkeellistä oli Artun loma ollutkin, kun oli kuulemma mennyt illalla nukkumaan jo ennen iltasapuskaa. Se tarjoiltiin sitten pedille, ettei laiskan mäyrän tarvinnut tyhjällä vatsalla olla aamuun asti. Ihan huippupalvelua. 

Juhannus paketissa

Autoilua, metsälenkkejä ihan uusissa maisemissa, kärpästen jahtaamista, lintujen seuraamista. Paljon jänniä hajuja, jotka erottelin kuonolla sentti sentiltä; siilin pienet askeleet, todennäköisesti supikoiran ja jäniksen myös. Kerran väkisin kastellut tassut. Uimaan en suostunut. Poikkeuksellinen nakkipalkka, grillin luota maasta omatoimisesti löydetty toinen.

Ihan hyvä juhannus, nyt huilaan, että jaksan ensi viikolla taas uusia juttuja. 

Metsävisiitti

Työpäivän päätteeksi löydettin itsemme metsiköstä. Sitä en ymmärrä, kuinka monta kuvaa pitää samasta koirasta ottaa kaatuneen puun tai kannon nokassa. Minusta riittäisi yksi, ettei tarvitsisi tässä kiikkua ja kuunnella kuvaajan tuskittelua, miksi näytän niin jähmettyneeltä. Kiellettiin hyppäämästä alas, joten oliko vaihtoehtoja? 

Kurjenpolvia, kuulemma. Mutta ei tarvitse hoputtaa eikä ainakaan kiskoa, minun polveni eivät ole enää ihan niin uudet ja notkeat. Paljon jäi viestejäkin haistelematta, kun taas on kiire. 

Tähystäminen on tärkeää puuhaa, kun tässä puun päällä pääsee tasapainoon. Mikä tuokin kasvi mahtaa olla, sitä on pidettävä vähän silmällä. Rastaat pitivät mahdotonta meteliä, ja viereisessä puistossa oli useampikin jumpparyhmä koolla. Aika monipuolinen lenkki, vaikka hihnan päästä yritettiin taas määräillä suuntaa ja vauhtia. Pääsimme lopulta sopuun, ja sain päättää muutamassa risteyksessä, mihin mennään. Huomenna rannalle, jos saan toivoa.

Ranta tarkastettu

Pääsin rannalle, kuten oli puhe! Hiukkasen ihmetyttää, miksi me mennään sinne aina vasta silloin, kun alkaa sataa! Siinä on kai sama sääntö kuin ikkunoiden pesussa ja pyykin kuivaamisessa ulkona. Meillä on tätä tuuria aina kun yritetään heittää vapaalle. Ihmisen oli ensin vaikea päästä irtaantumaan etätyöpäivästä, sitten tuli sade, ja kun palattiin kotiin, työkoneella odotti kummasteleva viesti, miksei ihminen ollut sovitussa palverissa. Napanuora on joskus pitkä ja vahva, ihan kuin tuo nyöri mun ja ihmisen välillä.

Näytän kuulemma kuvissa vanhemmalta kuin oikeasti. Jos pääsen tänä kesänä joka päivä rannalle, nuorrun syksyyn mennessä niin, että ette tunnista. Ai, ihminen ei usko tuohon haaveeseen. Tylsä realisti, ei sen oma peilikuvakaan enää ajokorttia muistuta.

Valkoista

Tuulenpuuska tuli juuri, kun otin kuvan. Eikä asiaa helpottanut yhtään hihnan päässä sinkoileva mäyräkoira. Tärähtänyt lopputulos, mutta sen kerran kun saadaan (kännykkä)kamera mukaan lenkille, on kuva julkaistava, vaikka laatu olisi mitä.

Arttu tutustui tänään pieneen valkoiseen koiraneitiin puistossamme. Tuli hyvä mieli, kun herra mäyrä osasi käyttäytyä ja pisti hiukan leikiksikin: etutassut maahan ja häntä heilumaan. Sitä oli ilo katsella, kun koirakavereita ei juuri muuten näillä kulmilla ole. Niitä ei lasketa, jotka omistajat päästää ilman tilannetajua pitkässä hihnassa Artun nenille, vaikka vastaanotto on kumeaa murinaa ja pystyyn nostettu selkäevä. Arttu valikoi seuransa, sille nyt ei voi mitään, eikä ole edes tarpeen.

Kesäretkiä

Kesällä on kiva retkeillä uusissa maisemissa.

Toiset poseeraa, toiset ei... 

Kiitos Kallen emännälle kuvasta.

Arki muuttuu muistoiksi

Tänään vietimme ulkoillen aikaa entisen kodin kulmilla. Eikä ne olleet mitään kulmia, vaan avaria merinäkymiä, puistoa, kallionkuvetta ja leveitä rantabulevardeja. Enkä yhtään kiellä, kirpaisi taas aika kovasti tassutella niissä maisemissa. Enemmän kirpaisi tulla kotiin, ja tassutella näissä hmm... kadunpätkissä. (Siistitty versio.)

Suurkiitos Monnalle! Aamupäivämme oli täydellinen, odotan malttamattomana tuloksia valokuvien muodossa. Ihan kuin joulua odottaisi :)

Kiitos myös Kallen mammalle, pikaisesti sovittu rantakirppiskierros oli hauska yllätys! Ja kyllä pärjäsit Artun kanssa hyvin, vaikka ensin hiukan pelotti fillari-sinkoilevamäyräkoira-pehmolelu-kombo...

Hassua, kummallista ja hiukan vielä sopeutumista vaativaa. Siis se, että entinen "tavallinen arki" onkin nyt kultaisia muistoja, haikeutta, ainutlaatuista... Ja vielä kerran sanon itselleni: "Kaikkea ei voi saada kerralla."

Hirmu aikaisin piti herätä lauantainakin...

... mutta kyllä se kannatti!

Sain uuden LEIJONAN.

Opetan sille talon tapoja.

Epäkurantit marjastajat

Lähdimme Bassen kanssa marjametsään, jättämään hiukan pitkästynyttä vingutusta varpujen ja risujen joukkoon. Nyt epätavalliset marjastajat kertovat reissustaan kaiken, yksinoikeudella tässä blogissa!

Toisella marjastajalla oli mustikoita ajatellen huomiota herättävät, vaaleat kesähousut. Kun ottaa huomioon marjastajan väsyvät jalat ja viime kesän tapa ISTUA mättäällä poimimassa, eivät nelijalkaisen marjastajan villavat pöksyt olleet tämän vaalean asun rinnalla ollenkaan hassummat.

Nelijalkainen marjastaja pitikin asiallisena istua villapöksyillään ihmisen ja mustikkapuskan välissä, ihastuneita suukkoja poimijan suupieliin jaellen. Ajoittain sen suuhun työnnettiin mustikka jota se mässytti teatraalisesti päätään ravistellen. Tarjottu mustikanvarpu, josta sai nyhtää marjan ihan itse, aiheutti vielä raivoikkaamman pään heilutuksen. Makuvivahteet marja-varpu-lehti-yhdistelmänä eivät miellyttäneet city-koira-marjastajaa.

Kaksijalkaisen marjastajan kummallisuuksiin palataksemme, hänellä ei ollut mukana ämpäriä, ei kulhoa eikä edes koria. Hänellä oli pieni muovipussi, jonka sisällä oli kaksi pienen pientä kannellista rasiaa. Kaksi desiä per rasia. Niiden täyttäminen oli näemmä riittävä suoritus talven varalle... Muista poikkeavaa oli myös käsin poimiminen. Onhan "noukkureita" (voi hampaiden kiristys ja tuskan hiki, miksi suomen kieltä riepotellaan!!) myytävänä joka marketissa eikä kukaan enää poimi käsin.
Perusteluksi tälle vanhanaikaiselle pomimistavalle marjastaja toteaa lyhyesti: "Kuivat marjat kotiin, roskat metsään."

Lopputulos on kaksi somaa rasiaa jääkaapissa ja sohvalla kerällä nukkuva, onnellinen koira.

Matkanjohtajana metsässä

Matkanjohtajan raportti:
Minä, Arttu Arthúr olin matkanjohtajana eräretkueella (kax koiraa ja kax ihmistä)! Reitti oli lapsellisen helppo, mutta pakkohan sen oltava, kun Saimi-baby oli mukana... No, onhan se jo Nainen, mutta annoin tossa pikkusen takaisin siitä tempusta, minkä teki matkanjohtajan arvovallalle. Ei siitä sen enempiä tässä.

Suuntavaistoton emäntä tuli turvallisesti mun kannoilla koko matkan, olinhan mä mennyt saman reitin joskus ennenkin. Vaivaiset 5 km + mutkittelulisät = about kympin lenkura, aika hyvin mulle ja Saikulle. Se mutkitteli ehkä viel vitosen lisää, kun palas useammin tarkistamaan, että mammerot on mukana.

Olen muuten suorittanu asevelvollisuuden siinä sivussa. Pyrin antamaan ohjeita metsään eksyneille maastopukuisille alkoasressuille, mutta mua ei päästetty. Kun olin taas vapaalla jalalla, otin spurtin yksinään varvikossa juoksevaa kohti, mutta emännän keuhkojen vuoksi jätin aikeen puolitiehen. Houkutteli kyllä kokeilemaan, olisko emännän kurkusta tullut sen jälkeen muutamaan päivään pihaustakaan...

Saikku kävi lässyttämässä niille maastopukuisille. Väitti tuntevansa jokaisen, mutta mä kolautin sen maan pinnalle ja sanoin, ettei ihmisiä voi monistaa. Ei edes Saimin rakkainta Miästä, joka taitaa olla sitä paitti viikonloppulomilla.

Lopuks me jahdattiin perhosia parkkipaikalla. Ja juotiin vettä. NaM! Nyt olen maailman eniten väskä.


Saimin eräkokemus:
Mä olin varamatkanjohtaja, ja tulin hätiin viime tipassa! Aatu veti hienosti (My Boyfriend, by the way!) retkuetta, mut aikoks se tehdä jäynän vai saiks se Wainun, en mä tiä, mut loppumetrosilla se poikkes ihan polulta. Emännät huomas heti ja jatko matkaa oikein, mut mä menin vähäks sekasin ja lähin Aatun messiin. Äkkiä huomasin, ettei mamma oo enää kannoilla ja palasin. Aatulla otti vähän aikaa, kun se ei olis halunnu vaihtaa kurssia. Menin sitä vastaan ja komensin, kyllä se sit tuli. Otin kunnon niskaotteen, kun harmitti jätkän pualesta!

Parasta oli, kun metsästä tuli paljon Reiskoja* ja mä yritin pussata niitä kaikkia! Yks oli ihq ja rapsutteli ja hymyili mulle *huoks*.
Mamma ei vaan tykänny, että menin paukkuvan ja kepeillä osoittelevan porukan keskelle. Eikä ne tuoksunu Reiskalta, tarkistin jokaisen puntit ja pompin korkeelle, että näkisin silmien värin. Ei ollu Reiskaa...

...mut se oottikin mua kotona, kun palasin <3


(* Nimi muutettu. Jutun kuva ei liittyisi henkilöihin, jos kuva olisi muistettu ottaa.)

Hepokatti

Lomareissulla tein tuttavuutta tällaisen otuksen kanssa. Istuin parkissa kaupan pihassa, kun jokin lensi auton lasiin. Luulin lentäjää sudenkorennoksi, mutta lasille tulikin tällainen pitkäsääri!


Otin kuvan myös auton lasin läpi, ja tästä katselukulmasta näin sen mahan ja rintakehän nousevan ja laskevat hengityksen ja/tai sydämensykkeen tahdissa!
Kaupan ovella seisoi ihmisiä, minusta noin parin metrin päässä. Suomalaiseen tyyliin ei puhuttu eikä juuri katsottu, mutta kun tämä härveli lensi autoni ikkunaan, alkoivat aikuisetkin osoitella sormella otusta (ja samalla siis minua ja autoa :)
Viereisestä autosta tuli juoksujalkaa nainen kännykkäkamera ojossa suoraan autoni tuulilasin luo! Vasta kuvan saatuaan hän heitti kuin ohimennen omaan autoon palatessaan: "On kyllä harvinaisen iso!"


Lopulta hepokatti kiipesi auton katolle ja surautti helikopterillaan menemään!

Hassua minusta oli, että ihmiset ovat kaupungillakin kulkiessaan jokainen omassa lokerossaan, mutta kun jotain tapahtuu, uteliaisuus vie voiton, ja silloin voi astua toisen "reviirille". Ihan hauskaa, mutta hassua.

Kuka on aidan kimpussa!

Iltalenkillä kohtasimme hassun luonnontapahtuman. Ohitimme aidan, joka oli parhaat päivänsä nähnyt. Puhelinpylväistä tai vastaavista tehdyt pystytolpat ja verkkoaitaa, koko laitos oli hieman kallistunut tietä kohti. Yksi tolppa oli melkein 45 asteen kulmassa, ja ehdin juuri miettiä, minkä lajin kotieläintä aidan on alun perin ollut tarkoitus pidätellä pihassa. Kallistunut tolppa alkoi heilua verkkoaidan varassa aika reippaasti. Pysähdyin katsomaan, kun siili hääräsi tolpan alapäässä, ihan kuin yrittäisi kammeta sitä kokonaan irti :) Totuus lienee, että lahonneen tolpan sisältä löytyi matoja tai muuta iltapalaa sillille, lihansyöjälle. Mutta piikkipallon punnerrus oli aika huvittavaa. (Arttu keskittyi heiluvaan aidanseipääseen ja siili jäi huomaamatta. Joskus ihmettelen, missä tuon koiran vaistot ovat!)

Kohtasimme koiriakin. Beagle-kuumeeni nousi taas asteita, kun puolitoistavuotias neitonen nuuskutteli Artun kanssa ja oli niiiiin suloinen. Ehkä kaunein kohtaamani beagle... (sori vaan Tyyne ja kumppanit, fanitan teitä edelleen!).

Toinen koirakohtaaminen oli erilainen, mutta päättyi hyvin. Pienikokoinen, iäkäs mies ja suuri, dominoiva koira. En ehtinyt nähdä, kumpaa sukupuolta, mutta veikkaisin urosta, jonka dominointituijotus oli sitä laatua, että jopa Arttu luovutti, nosti vaan selkäevät pystyyn. Miehellä oli täysi työ koiransa hallinnassa (pyörätien leveys ei niin sanotusti tuntunut riittävän, kun koira näytti mihin se tahtoo mennä). Mutta hän puhui hyvin lempeään sävyyn Tassu-koiralle. Toivon että heillä on kotona kumminkin parempi hierarkia... Koira tuijotti Arttua niin pitkään "yli niskojensa", että mies katsoi viisaimmaksi poiketa sivutielle. Arttu ei lopulta noteerannut koiraa, vaan nuuski tienpientareita, minkä tulkitsin kyllä tässä kohdassa välttelyksi. Tavallisesti koira kuin koira voittaa voikukat ja nokkoset ;D))

Resepti talven taitteeseen

Otetaan viimeisenä talvilauantaina koira, mielellään viikon verran sisätiloissa vanunut ja pitkästynyt. Sellainen yksilö on paras, joka on jo vähintään 3 kertaa kaatanut roskiin menossa olevan lehtipinon, valikoinut sieltä joka kerta pari lehteä silputtavaksi ympäri taloa. Koiran kannattaa olla hyvin levännyt (min. 20-22h / vrk...) ja kykenevä keksimään itselleen ohjelmaa tyhjästä, vaikka kuvittelemalla, että oven takana on rosvoja. Kaikin puolin siis KYPSÄ koira ;)

Otetaan koira, mieluummin useampi, muutama ulkoiluun orientoitunut ihminen, pakataan autoon eväitä viikoksi ja ajetaan kauas pois, ainakin muutama kilometri. Sulloudutaan ulos autosta keskellä ei-mitään, ripustetaan reput ja kassit kaikkien kädellisten kannettaviksi, pyydystetään viime hetkellä mäyräkoira ja puetaan sille kainaloita suojaava, umpihankihaalari ylle. Lähdetään kahlaamaan...

Jos käy hyvä tuuri, hangessa on jonkun aikanaan tekemät, lumisateen ja tuiskun täyttämät jäljet. Jos käy huono tuuri, jälkien tekijällä on ollut parimetriset sääret, jyrkästi ulospäin suuntautuvat jalkaterät sekä ilmeisesti jokin syy leveässä haara-asennossa kävelemiseen...

Kahlataan ja pysähdytään, pälyillään muka huolestuneina missä koirat menevät, kunnes oma hengitys tasaantuu. Kahlataan ja kompastutaan, astutaan sivuun ja vajotaan reiteen asti. Istutaan hankeen nauramaan, odotetaan porukan hännänhuippua, arvaillaan taas missä koirat menevät, vaikka Artun kirkas puku paljastaa sen kaukaa ryteikön takaa, kallioiselta mäeltä.

Perillä puretaan eväät mökin pöydälle, sytytetään puuhellaan tuli ja lähdetään jäälle auringonpaisteeseen. Ladataan aurinkokennoja kasvot kohti kirkkaan sinistä taivasta, silmät ummessa ja kuunnellaan hiljaista järveä ja metsää. Tunnetaan, kun paineet ja huolet alkavat sulaa. Nautitaan koirien villistä vapaudesta ja annetaan niiden kuljeskella omia teitään, kaislikossa, rantamökkien pihoissa ja keskellä järven jäistä selkää. Ollaan kiitollisia kun yksikään niistä ei lähde jahtaamaan yksinäistä hiihtäjää.

Mökissä lisätään puita hellaan, avataan eväspaketit ja syödään koko joukolla kaikkien eväitä. Grillattu makkara, pala juustoa, siivu paprikaa, lohko hedelmää... ja paksusta kirnupiimästä viikset. Jälkkäriksi kakkupala ja kahvia tai mehua.

Toisen jääkävelyn jälkeen mietitään, säästetäänkö jo voimia paluumatkan kahlaukseen. Koirat ovat roikkuneet toistensa niskoissa ja korvissa, kulkeneet kilometritolkulla jäällä ja rantojen paksussa lumessa, syöneet eväänsä ja silmillään ihmisten eväät, juoneet saunakauhasta vettä ja nukahtaneet lämpenevään mökkiin. On alkanut väsyttää ja aika lähteä kotiin.

Ensimmäisenä kesäsunnuntaina koira nukkuu. Ja nukkuu. Ja nukkuu. Se ei syö eikä ulkoile, ellei ihminen herätä sitä pakollisille toimilleen. Se tulee sohvalle heittäytyneen ihmisen kylkeen tiiviisti ja kuorsaa. Kun ihminen nousee, koira jää kuorsaamaan.
Ihmisen aloitteesta tehdyllä lenkillä koiralla on kiire. Kotiin nukkumaan :)

Lepoa ja lunta

Pieni on kaunista, lumitoppausten sisällä.

Lepäily lomalla on terveellistä, yhteisen fleecepeiton alla :)

Luonnon ihmeitä

Kasvun ihme rapistuneen puutarhapöydän halkeamassa. Pieni männyntaimi. Luonnossa pienempi kuin kuvassa.

Luonnon oma risuasetelma syksyn aineksista.

Lämpöä pimenevään iltaan.

Viime hetket käydä uimassa? Minun puolesta saa olla.