Metsässä

 

Meidän valokuvat on yleensä sisällä otettuja, puolihämäriä räpsyjä nukkuvasta koirasta. Niinpä tuli sisäsyntyistä painetta julkaista pitkästä aikaa todistusaineistoa, että liikumme myös ulkona, ja koira pääsee ihan lenkille :D

Hyviä hajuja on niin paljon, että matka ei tahdo edistyä paljoakaan. Mutta mikäs kiire meillä. Toinen on eläkkeellä, toinen osa-aikanen etätyöntekijä, joka saa useimmiten päättää, mihin aikaan päivästä työskentelee. Joten antaa mennä vaan hajut kohti kirsua, otetaan seuraava askel, kun keritään :)

Kuten huomaatte, ihan vasta hoidetussa puistossa ei meillä enää ulkoilla. Mutta kyllä tähän tottuu, pääasia että koira viihtyy. Ainakin nyt kaikki tuntuu olevan hyvin, lenkillä pysähtely ja tuijottelu on loppunut. Oliko alkukankeutta uusissa maisemissa vai selkäkipua. Sitähän ei koskaan voi varmuudella tietää, mutta nyt on hyviä päiviä, se on pääasia.

Ps. tänään olisi Artun ihmismummon syntymäpäivä. Ikävä hiipii, vaikka on jo kolmas kevät, kun ei enää voida mennä käymään ja onnittelemaan. Mutta ei auta kuin silitellä Arttua kahden edestä, sillä sen homman vain mummo osasi parhaiten.

Sittenkin siivousta

 

Joutaisiko jostakin näistä joutavista työkaluista luopumaan. Eihän me edes tiedetä, mitä näillä kaikilla kuuluu tehdä. Siivoamme aikamme kuluksi työkalupakkia, kun lattiat tuli luututtua jo eilen.

Olen ottanut jo tassutuntumaa metsään. Mukavan pehmeä polku ja paljon haisteltavaa. Pistin ihan laukaksi, kun hiekka tuntui niin mukavalta varpaissa. Tosin aamu-/iltapissakieppimme varrelle rakennetaan lähiaikoina lisää taloja. Sitten sinne ei enää ole asiaa. Mutta jää meille vielä tuo "sysimetsä".

Naapuruston koirat näyttää ihmisen mielestä suurilta. Mutta ihan nössöjä ne on. Yksikin samojedi (tyttö varmaankin...) itki haikeasti kadun toiselta puolelta, kun näki meikämäykyn. Parille muulle karvaturrille sanoisin muutaman sanan, jos pääsisin lähemmäksi. Minua ei niiden koko liikuta. Mitä isompi, sen enemmän vastusta! Ihminen ei tykkää ajatusmallistani.

Siivotaanko – vai muutetaanko takaisin

Ihminen, voisitko siivota täällä vähän? Toin jo rätin valmiiksi...

Katsos näin...

Kuten huomaatte, kylmälaukku on retroa, tuskin enää kovin tiivis, ja säilyttääkin tällä hetkellä jotain muuta roinaa kuin pakasteita. Minun paras petini on vielä seinän nojalla. Saankohan sen pian käyttöön, vai pitääkö lojua paljaalla lattialla... noh, onhan minulla kylppärissä yksi peti ja makkarissa toinen, mutta haluan valinnanvapauden ;) 

Kumman hitaasti sujuu nyt tämä asettuminen uuteen. Ihmisellä on kai jokin "mitä ihmettä menin tekemään" -vaihe. Työkiireitä väittää olevan, mutta kyllä minä sen paremmin tunnen.

Mitä kummaa

Mitä ihmettä täällä taas tapahtuu...

Missä mun aurinkotuoli on?!

Dino ja minä odotetaan ankealla parvekematolla, mitä vielä tuleman pitää.

Onko tämä uutta sisustusmuotia? Kaikki tavarat kerätään pois ja nukutaan lattialla. Ihminen heiluu hulluna, lääkitsee selkäänsä ja jatkaa heilumista. Minä en enää jaksa, herättäkää kun tämä maailmanloppu on ohi.

Selkä pääroolissa

En minäkään sentään enää talvipompassa kulje, mutta kun meillä ei kukaan ota kunnollisia valokuvia nykyään, on julkaistava niitä mitä löytyy. Ja koska selkä on nyt ollut pääroolissa, ollaan sitten näin päin kuvassakin.

Kuva vaatisi äänitehosteet, joilla toin julki mielipiteeni ja toiveeni. Päivä oli sateinen, kolea, enkä päässyt tuonne rannalle tassuttelemaan. Mutta miksi piti tulla tähän parkkiin katselemaan? Me koirathan emme tunnetusti elä silmillämme, vaan koko keholla, kuono mukaan luettuna. No, onhan sekin luksusta, että on oma autonkuljettaja, joka ottaa kyytiin aina, kun mahdollista.

Selkäjuttuja käytiin myös ihan virallisesti eläinlääkärillä kuvauttamassa. Joulukuun magneetista ei kuulemma nähnyt kuin pehmytkudokset, tarvittiin myös röntgenit luustosta. Sieltähän se vihulainen löytyi. Spondyloosia tässä on kannettu rangassa jonkin aikaa sen parantuneen välilevynpullistuman lisäksi. Alkavaa kalkkeumaakin oli joissakin nikamissa, toivotaan että pysyvät aisoissa, eikä mitään tule lisää. Ihminen on ollut muun stressin lisäksi tästä kaikesta murheen murtama. 

Päivät ovat vaihtelevia. Eläinlääkäriltä on hyvät ohjeet ja tropit, mutta eiväthän ne menneitä vuosia ja kuntoa takaisin tuo. Etenevät asiat ovat aina arvaamattomia. 

Me annetaan teille pieni arvaustehtävä. (Siihen ei kuulu ratkaista, miksi meillä on sekalainen sarja erivärisiä mattoja tässä eteisen luona, ne ovat minua varten, etten vahingossa liukastele.)

Mitä kummaa tästä kuvasta voi päätellä? Katsokaa tarkkaan ja antakaa mielikuvituksen laukata ;)

Periaatteen mies

Tulin vaan sanomaan, että olen nyt Paavo Nurmi. Jos nimittäin mitataan pitkän matkan juoksussa kestävyyttä. Vesijuoksin 160 metriä, 3 x 3 minuutin spurtteina eli yhteensä 10 minuuttia, 6 %:n ylämäkeen. 

Emäntäni oli mukana huoltojoukkioissa ja tarjoili minulle koko urheilusuorituksen ajan nameja vesijuoksukaukalon toisesta päästä. Välillä jäin paikoilleni haaveilemaan uudesta namista, ja matto vei minut väärään päähän allasta. Sitten kipitin vedessä takaisin namikäden luo, ja nami suussa toistui sama haaveilu...

Tuttu fyssari oli ohjeistamassa mammaa, kun ei se siellä mitään osannut alkuun rillit huurussa tehdä. Minua fyssari sen sijaan kehui, kuinka nopeasti tajusin ruveta ottamaan takajaloillani piiiiiitkiä askeleita. Ihan alkuun kipitin ja teputin, mutta sitten pääsin vauhtiin. Laiskaan jalkaani kiinnitettiin joku kelluke, se kuulemma sai minut ajattelemaan liikettä paremmin. Kyllä minusta tein koko ajan kestävyysjuoksijan tavoin töitä, mutta jos kelluke ilahdutti fyssaria, voin pitää sitä aina joskus.

Veteen en tietenkään mene. Enkä mennyt nytkään, minut nostettiin sinne. Kerran olisin kiivennyt altaan reunan yli pois, mutta mamma ei antanut. Niin että olen periaatteen mäyrämies, enkä ole muuttanut mielipidettäni vedestä. Mutta aika haka minä vaan olin siinäkin elementissä. Minua saa haastatella heti, kun olen herännyt palauttavilta uniltani.

Muistoja ja tätä päivää ystävyydellä

Lueskelin Bloggerin tilastojen johdattamana muutamia ikivanhoja blogipostauksiani ja niihin saatuja kommentteja. Niistä tulee edelleen hyvä mieli. On ollut tosi arvokasta, kun on voinut jakaa koiranomistajan elämää muiden kanssa. 

Kommentoijien joukossa oli monia, joiden oma blogi on hiljentynyt, muuttunut toisenlaiseksi tai joita elämä on heitellyt ja koetellut tai rakkaimman nelijalkaisen ystävän matka tullut päätökseen. Heitä on ikävä.

Mieli on joskus vanhoja muistellessa hassun haikea. Miksi aika ei voinut pysähtyä kaikkeen kauniiseen ja sydäntä lämmittäviin, arkisiin kertomuksiin. Miksi ei ole tullut aikanaan huomioitua enemmän muita, jotka ovat tehneet tästä matkasta rikkaamman. Miksi blogiyhteisömme ei ole ennallaan.

Huomaan, että yksinäinen ja surullinen joulu, koirapojan rankka toipumisaika ja taustalla kytevä pelko siitä, että kaikki voi uusia koska tahansa saavat varpailleen. Menetys on henkisesti jo koettu loputtomien viikkojen pitkinä minuutteina potilaan hengityksenkin äänensävyjä seuratessa. Kaikesta hyvästä haluaisi nyt nauttia mahdollisimman pitkään.

Tätä matkaa tehdään yhdessä, juuri tässä ja nyt. Kiitos siitä ja hyvää ystävänpäivän iltaa, blogikamu, satunnainen lukija tai kaukainen ystävä.